Ilmailija Mauno Selin julkaisee ottamiaan ilmailuvalokuvia muun muassa Ilmailun historia -ryhmässä Facebookissa. Selinin kuvat ja niiden kuvaukset herättävät yleensä paljon positiivista huomiota ja jatkokeskustelua. Miten nuoret harrastajat aloittivat kuvaamisen 1970-luvulla?
Selin kertoo ohessa kuvaamismuistojaan.
Lentokonekuvaajia oli 70-luvulla erittäin vähän. Pitkän putken kanssa liikkuessa sai usein kuulla toistamiseen uteliaiden kysymykset: ”mihin lehteen nämä kuvat tulee?” tai ”kuinka kauas tolla putkella näkee?”
Käyttämäni neuvostoliittolainen runko oli täysmetallinen, painava Zenit, E joka oli ostettu Kouvolan Foto Nyblinistä kesätyösäästöillä. 400-millimetrin Tele Universar F6.3 oli saatu rippilahjaksi.
Mustavalkofilmi kannatti hankkia 50 jalan keloissa, josta 35 mm filmiä leikattiin noin 1,3 metrin pätkiä ja kelattiin 135-tyyppisten kasettien sisään. Koko homma oli tehtävä täysin pimeässä käsikopelolla.
Sopiva filmi lentokonekuvaukseen oli herkkä Kodak Tri-X pan 27 DIN (400 ASA). Näin saatiin noin 36 kuvan filmirullia iso läjä ja huomattavasti valokuvausliikkeen rullatavaraa edullisemmin. Joskus teki mieli kuvata väreissä, jolloin diafilmiä sai kovalla hinnalla fotoliikkeen hyllystä. Merkkejä olivat esimerkiksi Kodachrome 64 tai Fujichrome 400. Diafilmi vaatii tarkasti oikean valotusajan, mutta Zenit E:n huonon valonmittaustavan takia se tuotti paljon huteja. Kustannus per onnistunut ruutu on nykymittapuunkin mukaan hintava, ainakin opiskelijabudjetilla elävälle.
Sitten kuvaamaan. Tavallisella FM-matkaradiolla on peilitaajuusominaisuutta hyödyntäen kuunneltu kentän radioliikennettä ja saatu selville, että läheisellä (12 km) sotilaslentokentällä on toimintaa. Toki silloisen radiolain mukaan kaikki muu kuin yleisradioliikenteen kuunteleminen oli kiellettyä, paitsi radioamatööreiltä. Kuvauskalusto, eväät ja FM-radio reppuun ja kiireesti polkupyörällä kentälle.
Perillä tarkastetaan, että M42 kiinnityksellä varustettu putki on tukevasti kiinni rungossa. Mitään sähkökontakteja ei kameran ja objektiivin välissä ole. Kamerassa ei ole edes paristoja, koska seleenikennovalotusmittari tuottaa tarvitsemansa sähkön itse. Se vastaa toimintaperiaatteeltaan nykypäivän aurinkokennoja.
Valotusaika ja himmenninaukko asetetaan laukaisua varten etukäteen kuvaustilanne arvioimalla. Tässä voi käyttää apuna tähtäinprisman etupuolella olevaa mittaria, joka mittaa laajalta alueelta objektiivin ulkopuolelta. Mittaus tapahtui säätämällä rinkula mittarin viisarin päälle ja lukemalla kehältä aukko ja suljinaikavaihtoehdot. Filmin DIN lukema (ASA) on laitettu säätimeen valmiiksi käytetyn filmin mukaisesti. Myös ruutulaskuri on toivottavasti nollattu. Koska filmit kehitettiin itse, niitä voitiin prässätä maksimissaan pari aukkoa herkemmiksi, mutta silloin kontrasti ja rakeisuus kasvoivat entisestään.
Ennen tarkennusta täytyy objektiiville asetettu himmentimen aukko avata. Tähtäin on tuskaisen himmeä täydellä 6,3-aukollakin. Tarkennus tehdään etsimen mattalasin avulla tihrustamalla ja kiertämällä etäisyysrengasta. Kun kohteen terävyys on maksimissa, voidaan himmennin sulkea takaisin valitulle arvolle, jolloin etsin muuttuu entistä hämärämmäksi. Tarkennusrenkaaseen ei saa enää koskea. Täydellä aukolla olisi helpompi kuvata, mutta objektiivin ominaisuudet ovat silloin entistä surkeammat ja syvyysterävyysalue erittäin kapea. Parin pykälän himmennys kannattaa tehdä sillä se lisää syvyysterävyyttä ja parantaa piirto-ominaisuuksia.
Lentävä MiG-21 tai Draken etenee parhaimmillaan pinnoissakin 300 m/s, kaiken on oltava kamerassa oikein ja etukäteen valmiina. Sitten yritetään löytää hämärästä ruudusta kone seurantaan. Kohde tottakai tärisee ja pomppii, koska mitään vakaimia ei käsivarsien lisäksi ollut.
Kun kohde on suunnilleen keskellä ja etäisyys arvataan etukäteen tehtyä tarkennusta vastaavaksi, losautetaan mekaaninen suljin vapaaksi ja siirretään peukalovivulla uusi ruutu filmiä, joka samalla virittää sulkimen mekaniikan uuteen latinkiin. Yleensä nopeasta ohilennosta ei saanut kuin yhden laukauksen, ja sekin oli todennäköisesti tärähtänyt tai tarkennus arvioitu väärin. Usein molemmat. Kuvien onnistuminen paljastui vasta parin-kolmen viikon kuluttua, kun posti toi kehittämöstä kirjekuoren. Mustavalkonegatiiviset sentään sai tarkasteltaviksi nopeammin, jos kotona sattui olemaan kemikaaleja valmiina ja WC vapaana pimiökäyttöön. Parhaat ruudut päätyivät vedostettaviksi.
Mauno Selinin albumi.
Mainitulla kuvauskalustolla otettuja kuvia:
Red Arrows Helsingin watershowssa. Ajelin sinne 125cc Yamahalla farkuissa ja nahkatakissa. Matkaa tuli edestakaisin 270 kilometriä.
Draken DK-221 tuli Utin näytökseen suoraan Rovaniemeltä, lentoajaksi kerrottiin 45 minuuttia.
DO-9 kuvattuna Utissa 25:n finaalissa, Hammassyrjän mäeltä, joskus 1970 -luvulla. Kamera Zenit E ja objektiivi Tele Universar 6.3/400mm, filminä Kodak Tri X 400. Tuohon aikaan ilmavoimat operoi konetta kartoituskuvauksissa ja sen omisti maanmittaushallitus. Kone oli modifioitu kuvauskäyttöön ja näyttäisi kuvan perusteella, että matkustamon ikkunat on jollakin tapaa pimennetty. Nykyisin kone lentää hienosti kiillotettuna Norjassa, Dakota Norwayn operoimana ja esiintyy ahkerasti Euroopan lentonäytöksissä.
Lisää Selinin kuvia:
Saab 35S Draken DK-205 Utin lentonäytöksessä 1977. Valmetin kokoama, ensilento 15.4.1974 ohjaajana Kari Heilimo. Viimeisen lennon lensi Harri Janhunen 4.10.1999 Hallissa. Kokonaislentoaika 2215h. Murskattu romuksi elokuussa 2001.
Kesäkuu Selänpäässä 1975, tiiliskivikeli alkamassa, joten taivaan Buick tarvitsee kunnon siipipainon. Punkaharjun Blanik on kesälomalla Selänpäässä. Takana näkyy kerhon värein maalattu hieno Ford Transit ja Lerche odottamassa radan päässä vinttausta. Myös Inksan K-7 ja Loviisan K-6 olivat tuona kesänä Selänpäässä, ja Kilyn porukat lensivät niilläkin.
Aamupäivä Selänpäässä. On kesäkuu 1975 ja kuivatermiikkipäivän purjelentotoiminta alkamassa. Koneet ovat valmiina vinttauksiin kentän päässä, puukoneiden joukossa kiiltelee uusi kokometallinen Pilatus B-4. Lentäjä varustautunut kuumaan kesäpäivään oikeaoppisesti toppapuvussa, villapipossa ja nahkasaappaissa, aurinkolaseja ja eväspussia unohtamatta, koska pitkä lentosuoritus on pian alkamassa. Lentotoiminnan johtamiseen käytetty kenttäradio ladattuna maassa ja kerhon Fordson Supermajor palaa takaisin vintturille tuotuaan langan valmiiksi päivän startteihin.
Tässä nojataan Luftwaffen F-104F Starfighteriin Saksassa joskus 80 -luvulla. Koneyksilö löytyy nykyään hienossa kunnossa Luftwaffen museosta.
HS-1 kuvattuna Utissa 70-luvun lopulla. Kone saapui Suomeen 31.5.1973. Ensimmäiset Mil Mi-8 -helikopterit poistuivat käytöstä vuosina 1988-1989 ja viimeiset vuonna 2010. Ilmailumuseot.fi sivuston mukaan HS-1 on nykyisin näytteillä Suomen Ilmavoimamuseon piha-alueella.
Vaalimainontaa 70-luvun tyyliin Kouvolan taivaalla. Mainoskoneena Piper Colt OH-CPO.
HS-3 Utissa kesällä 1975.
Pilatus Porter PC-6 OH-POA Utissa 70-luvulla laskuvarjohyppääjien käytössä ja yleisön ihmeteltävänä. Huomatkaa senaikainen lahkeiden leveys ja muodikkaat puntin pidennykset.
Vuosi oli jotakin 1975 tai sinnepäin. Kouvolassa oli aina kunnollinen itsenäisyyspäivän paraati tuohon aikaan ja Utin koneet tietenkin mukana. Tässä kuljetuslentolaivueen DC-3:t etenevät Salpausselänkadun suuntaisesti sekuntiaikataulussa, Kymenlukon risteys kohteena. Perässä tulee Nikitat ja HS-kopterit. Kaikki kolmen koneen muodostelmassa. Eihän se pidä paikkaansa, mutta silti sanon, että ennen oli kaikki hienompaa – tai ainakin siltä tuntui.
Teksti ja kuvat: Mauno Selin
Siivet kiittää Mauno Seliniä tekstin ja kuvien julkaisuluvasta. Kaikki kuvat © Mauno Selin.
