Siivet 3/2022 pääkirjoitus.
Menetettyään paljon sotilaita ja kalustoa, erityisesti hävittäjälentokoneita, Donbasissa vuonna 2014 Ukraina alkoi asevoimiensa massiivisen uudistamisen. Kymmenen vuoden hankintaohjelmassa asevoimien komentaja asetti painopisteiksi erikoisjoukot, tykistö- ja ohjusjärjestelmät, maavoimien ilmailun, droonit, rannikkotykistön ja ilmatorjuntajärjestelmät. Ykköseksi nostettiin erikoisjoukot, ja leijonanosan hankintaohjelmasta saivat maavoimien hankinnat ja neuvostoajan kaluston modernisointi.
Ilmavoimissa annettiin siis etusija neuvostoaikaisen ilmatorjuntajärjestelmien päivityksille uusien taistelukoneiden hankkimisen sijasta. Vanhat Suhoi Su-27-, MiG-29- ja Su-25-koneet saivat hitaassa tahdissa avioniikan ja rakenteiden päivityksiä; Su-24-hävittäjä-pommittajat eivät sitäkään. Ukrainan koneiden tutka- ja ohjusteknologia eivät valitettavasti päivitettyinäkään pärjää vertailussa venäläisille.
Koko kehittämisohjelma oli selvästi suunnattu ajatellen vain Itä-Ukrainan jäätynyttä konfliktia, koska Venäjän suurhyökkäys ei ollut ajatteluun mahtuva vaihtoehto Ukrainassakaan. Nato järjesti vuodesta 2014 lähtien Ukrainan pyynnöstä taktista koulutusta, mutta puolustusliittoa ei ilmeisestikään konsultoitu asevoimien kokonaiskehittämisessä. Nato ei myöskään ollut aktiivinen Ukrainan sotilaallisessa avustamisessa, ilmeisesti Venäjän ärsyttämisen pelossa, ja koska vielä silloin yhteistyötä Venäjän kanssa pidettiin rauhan ja vakauden kannalta tärkeänä.
Se, että Ukraina on pystynyt pysäyttämään Venäjän hyökkäyksen ja osittain jopa kääntämään sen kulun, on Ukrainan asevoimien taistelutahdon ja taktisen osaamisen, lännen aseavun ja Venäjän asevoimien heikon osaamisen summa. Laajamittaista kaupunkien ja kylien tuhoamista ei kuitenkaan pystytä estämään, koska ei ole riittävää ilmapuolustusta eikä kaukovaikutuskykyä.
Heti sodan alussa Ukrainan avunpyynnöistä kävi ilmi, mitä virheitä asevoimien kehittämisessä oli tehty: Hävittäjätorjuntakalustoa oli liian vähän ja mikä merkittävintä, se ei pärjännyt teknisesti Venäjän ilmavoimille. Kaukovaikutusaseita puuttui, ja käytössä oleva kalusto oli paljolti Venäjän kaukovaikutuksen ja ilmavoimien armoilla. Jos Venäjä olisi kehittänyt enemmän hävittäjävoimansa ilmasta maahan kykyä ja varsinkin sen koulutusta, Ukrainan tilanne olisi vieläkin pahempi. Vaikka Ukraina olisi ymmärtänyt tilata uusia hävittäjiä jo vuonna 2015, todennäköisesti vasta ensimmäiset niistä olisivat käytössä. Niillä ei ehkä olisi ollut mitään vaikutusta Venäjän hyökkäyspäätökseen, mutta ottaen huomioon miten hyvin Ukraina on pärjännyt Venäjän ilmavoimien noin kuusinkertaista konemäärää ja kymmenkertaista taistelutehoa vastaan, pienelläkin määrällä uusia hävittäjiä olisi voinut olla määräänsä suurempi vaikutus osaavien lentäjien käsissä. Tästä on historiassa esimerkkejä. Lisäksi jo käytössä olevaa konetyyppiä olisi myös ollut helppo toimittaa nopeasti lisää.
Tehokas ilmapuolustus edellyttää päteviä työkaluja sekä maan pinnalle että taivaalle. Naton pelko sodan eskaloitumisesta on estänyt kummankaan toimittamisen Ukrainalle. Ukrainan näkökulmasta länsi taputtaa ukrainalaisten lentäjien ja ilmatorjuntamiesten taidoille, mutta kieltäytyy varustamasta niitä kunnollisella aseistuksella. Jos sota kestää vuosia, ehkä lentäjien koulutuksen uuteen kalustoon voisi aloittaa nyt, ennen kuin Ukrainan ilma-ase lakkaa kokonaan toimimasta, mitä kohti se on vääjäämättä ajautumassa. Vielä nopeammin ehtisi toimittaa tehokasta ja ulottuvaa ilmatorjuntaa.
Venäjä säästelee hävittäjiensä käyttöä Ukrainassa, ja länsi hävittäjiensä luovuttamista Ukrainan käyttöön, ikään kuin kumpikin valmistautuisi keskinäiseen yhteenottoon. Sota on kuitenkin mahdollista ratkaista Ukrainassa, ettei se pitkittyessään eskaloituisi maailmanpaloksi. Ukrainan ilmapuolustuksen vahvistaminen on ratkaisun avaintekijä. Natolla on siihen kykyä ja varaa.
Rauhaisaa kesää,
Pentti Perttula
Päätoimittaja
