Lähes selkärangasta

Aktiivinen Tikkakoskella juhannuksena 1996 alkanut hyppyurani päättyi jo kesällä 2003 lievään loukkaantumiseen, mutta pyristelin mukana harvaksel taan hypäten vuoteen 2013 asti, jolloin hyppäsin kaksi laskuvarjohyppyä, molemmat samana päivänä, sunnuntaina 7. heinäkuuta. Aamulla kello 10 , ruotsalaisesta DC-3:sta nimeltä Congo Queen, illalla kello 22 Comp Air 8:sta. En tuolloin tiennyt, että ne jäisivät viimeiseksi hypyiksi moneen vuoteen.

Seuraavana vuonna sain jälleen tartunnan hyppykuumeesta, pakko olisi päästä taivaalle taas. Mutta aiottuna viikonloppuna olikin tymää, ja sen jälkeen tulivat lentonäytöksen järjestämiskiireet, ja homma jäi ja unohtui mielestä, kunnes tänä keväänä rupesin taas katselemaan taivaalle sillä silmällä. Latasin Suomen ilmailuliiton sivuilta laskuvarjohyppyoppaan ja kertasin aiemmin oppimiani asioita, jotka kieltämättä olivat osin unohtuneet.

Aiotun hyppypäivän aamu valkeni pilvisenä, mutta tuumin, että optimisti hyppää enemmän, ja lähdin ajelemaan kentälle. Laskuvarjokerholla täyttelin asiaankuuluvat paperit ja ryhdyin hyppymestarin johdolla kertaamaan vaaratilanteita ja harjoittelemaan varavarjon käyttöä siihen käyttöön suunnitelluissa harjoitusvaljaissa roikkuen. Puolen tunnin treenaamisen jälkeen niin hyppymestari kuin minäkin olimme tyytyväisiä suoritukseeni ja siirryimme hyppykoneelle harjoittelemaan uloskiipeämistä jonka jälkeen olin periaatteessa valmis palaamaan taivaalle.

Käytännössä minua jännitti pirusti. Onneksi on matalaa pilveä, ei tarvitse tänään hypätä, tuumin katsellessani taivasta ja lähikenttien METAR-sanomia. Mutta tuo purjekone näytti olevan aika korkealla. Se vaan näyttää siltä tuumin havainnon tehneelle hyppylentäjälle, mutta ajoin kuitenkin kysymään hinauslentäjältä arviota pilvenpohjista.Irrotus kilometri ja sata, vastasi hinaaja. Ja varaa jäi vielä. OK, riittää siis hyppäämiseenkin.

Päässäni pyöri miljoona kysymystä, kun hyppykone rullasi kiitotietä pitkin lähtöpaikalle. Eniten minua jännitti, riittääkö korkeus stabiilin asennon saamiseen ennen laskuvarjon avausta. Kädessäni olevan korkeusmittarin neula lähestyi itselleni asettamaani minimihyppykorkeutta 1300 metriä ja puhkaisi sen! Hengittelin raskaasti, kohta mennään. Hyppylentäjä ilmoitti muulle liikenteelle pudotuksesta parin minuutin kuluttua, ja käännyimme linjalle 1 600 metrin korkeudessa.

– Avataan! Huusi pokanvanhin, aukaisi oven ja nosti sen siipeä vasten, ilmavirta syöksyi koneeseen. Ei tämä olekaan niin paha kuin muistin, ja seurasin kuinka ensimmäinen hyppääjä kiipesi ulos ja streevalle roikkumaan ja lähti. Näyttipäs helpolta, teen samalla lailla. Muutama sekunti, ja sitten toinen, ja sitten minä..

Kiipesin ulos, vilkaisin lentäjään ja irrotin otteeni ? putosin! Ja putosin stabiilissa asennossa, kuten monta sataa kertaa aiemminkin, tämähän on tuttua! Tarkkailin korkeutta, heilautin käsiäni ristiin merkiksi muille avausaikeistani ja heitin apuvarjon ilmavirtaan, nykäys ja päävarjo oli auki, säännöllisen muotoisena ja normaalisti lentäen, korkeutta tasan tuhat metriä. Käänsi varjon vastatuuleen ja aikanaan laskuun, lopuksi huokaisin helpotuksesta, minä tein sen! Seuraava hyppy sujuikin paljon rennommin.

Muistakaahan tauon jälkeen kerrata asioita, ettei tarvitse ambulansseja kentille soitella. Itse olin aika monta tärkeääkin asiaa unohtanut kuuden vuoden hyppytauon aikana.

Kertaus on opintojen äiti.

Turvallista ilmailukesää!

Taneli Äikäs

Lue lisää: Siivet-lehti 3/2019

Tilaa lehti täältähttps://siivet.fi/tilaa/

Siivet-lehden ilmailuvideoita osoitteessa www.youtube.com/user/Siivet1986

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.