Siivet 2/2022 pääkirjoitus.
Venäjän asevoimien hyökkäys Ukrainaan on kestänyt tätä kirjoitettaessa jo neljä viikkoa. Selkäpiitä karmivat kuvat Venäjän säälimättömistä siviiliasutuksen pommitusten ja tulituksen aiheuttamista tuhoista ja uhreista ovat virranneet silmiemme eteen päivittäinmonien medioiden kautta. Mariupol on alkanut muistuttaa Venäjän sotatoimien tuloksia Tšetšenian Groznyissa ja Syyrian Aleppossa, mutta uhrien ja tuhon määrä on ilmeisesti vielä suurempi.
Koska lentokieltoalueen perustaminen Ukrainan kokoiseen maahan lienee käytännössä mahdotonta, jos sitä varten koneiden pitäisi toimia Naton kentiltä, ilmatankkauskoneiden pitäisi pysyä kaukana Venäjän ilmatorjunnasta, Venäjän ja Valko-Venäjän valvontatutkat pitäisi pimentää ja Venäjän sotilaskoneita pitäisi todennäköisesti alkaa ampua alas. Tämän seurauksena Venäjän ja Naton välinen sota olisi varma, ja saman tien mahdollinen alku jopa ydinsodalle.
Venäjä ei kuitenkaan saa määrätä, kuka saa lentää Ukrainan ilmatilaan ja sieltä pois. Siksi toivoisin, että Yhdysvallat, Nato ja EU voisivat toimia voimakkaammin inhimillisen kärsimyksen lievittämisessä Ukrainassa. Se voisi onnistua avaamalla suojatun humanitaarisen ilmakäytävän esimerkiksi Lvivin kansainväliselle lentoasemalle. Tietenkin sen perustaminen edellyttäisi Ukrainan hallituksen kutsua. Sen jälkeen perustavan koalition pitäisi ilmoittaa Venäjälle, että käytävä aiotaan perustaa humanitaarisen avun lähettämiseksi Lviviin rahtikoneilla, joita turvattaisiin saattohävittäjillä. Toivottavasti tämän numeron ilmestyessä ilmakäytävä on jo todellisuutta tai ainakin perusteilla.
Kun tarkastellaan sodan ilmatoimintaa kummankin puolen osalta, se on ollut aivan alkua lukuun ottamatta pääosin äärimmäisen varovaista, joskin kolmannen sotaviikon lopulla alkoi tulla viitteitä Venäjän ilmatoiminnan kiihtymisestä. Venäjän ilmavoimien kerrotaan lentävän 200–300 suoritetta vuorokaudessa, kun Ukraina lentää samassa ajassa vain 5–10 suoritetta.
Venäjän koneet eivät kuitenkaan pääosin lennä Ukrainan ilmatilassa kuin lyhyitä aikoja. Ne ovat joko partiolentoja omien linjojen takana tai ilmasta maahan ohjusten laukaisuja yli 10 kilometrin korkeudesta ja noin 70 kilometrin päästä maalista oman ohjusilmatorjunnan suojasta. On selvää, että tuolta matkalta todennäköisyys osua sotilaallisiin pistemaaleihin venäläisillä järjestelmillä on pyöreä nolla ja jälki sen mukaista.
Yrittäessään tukea maajoukkojaan paremmalla osumatarkkuudella matalammalta Venäjän koneet keskittyvät lentämään aamu- ja iltahämärän tunteina, mikä kertoo halusta yrittää välttää matalalentoa päiväsaikaan ja ukrainalaisten runsain mitoin käyttämää olkapääohjusarsenaalia. Koneet toimivat pääosin yksin tai pareina, koska ilmatankkauskoneet – joiden avulla isompi hyökkäysjoukko olisi mahdollista koota – eivät ilmeisesti ole käytössä, tai todennäköisemmin niitä ei osata käyttää.
Venäjä on menettänyt läntisten arvioiden mukaan tähän mennessä reilut parikymmentä hävittäjää, hävittäjä-pommittajaa ja rynnäkkökonetta. Ukrainan tappiot ovat toistakymmentä hävittäjää ja maataistelukonetta.
On hyvä muistaa, että Venäjän ilmavoimat – muun asevoiman ohella – kuitenkin oppii Ukrainasta, joten seuraavaan sotaansa se lähettää paljon paremmin valmistautuneita ja varustettuja lentäjiä. Sitkeällä taistelullaan ja uhrauksillaan Ukraina ostaa meillekin muutaman vuoden aikaa.
Sota on osoittanut lännelle ainakin sen, että vastailmatoiminnan osaamisen lisäksi voisi olla aika hankkia myös ilmatorjunnan lamauttamis- eli SEAD-kykyä. Muuten seuraavassa Venäjän hyökkäyssodassa voidaan nähdä sama silmitön siviileihin kohdistuva tulenkäyttö oman ohjusilmatorjunnan suojasta. SEAD:ista ei puhuttu HX-hankkeen yhteydessä, mutta F-35A voisi olla siihenkin hyvin sopiva lavetti oikealla asejärjestelmällä varustettuna. Kyky puuttuu nykyään Euroopasta kokonaan, mutta Venäjällä ja Yhdysvalloilla sitä on.
Parempaa loppukevättä
Pentti Perttula
Päätoimittaja
