Kun Ilkka Peura kävi lentämässä Vinkalla taitolentokeikan kesällä 2005, ei hän tiennyt, että lento olisi hänen viimeisensä Ilmavoimissa. Muutosjohtamiseen erikoistunut mies joutui itse rankkojen muutosten eteen sairastuttuaan vakavasti. Peura selviytyi ja nyt hän on jälleen töissä Kauhavan lentokentällä – vastaanottokeskuksen johtajana.
(toim. huom. näin jutun kirjoitushetkellä. Juttu julkaistiin alkujaan Siivet 2015/6:ssä. Peura irtisanoutui tehtävästä heinäkuussa 2016)
Artikkeli julkaistiin alkujaan Siivet-lehdessä, numerossa 2015/6. Tilaa toki lehti!
Lämmin heinäkuun päivä Tikkakoskel la vuonna 2005: Ilmavoimien koulutuskone Vinka kohoaa taivaalle 1500 metriin ja aloittaa taitolentoliikkeiden sarjan. Koneessa olevat lentäjät hikoilevat kuumassa ohjaamossa g-voimien puristuksessa. Ohjaimissa on everstiluutnantti, Ilmasotakoulun Koulutuskeskuksen johtaja Ilkka Peura. Kun liikehtiminen loppuu, ohjaa Peura takaisin aloituskorkeuteen ja tekee liikesarjan uudestaan.
Vinkan laskeuduttua kentälle, toteaa vieressä istunut alainen:
– Kylläpä ahnaasti vedit.
– Kuule, sitä ei koskaan tiedä, mikä on se viimeinen. Kannattaa olla täysillä mukana, vastaa Peura.
Peura ei arvaa, että tämä oli todellakin hänen viimeinen lentonsa Ilmavoimissa. Mies jää kesälomalle ja sen jälkeen hänen on määrä mennä leikkaukseen. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitellusti. Leikkaus epäonnistuu pahoin kaksi kertaa, jonka tuloksena Peura saa yleistyneen vatsakalvontulehduksen sekä verenmyrkytyksen ja joutuu hengityskoneeseen.
Lyhyellä aikavälillä paino vaihtelee kymmeniä kiloja. Lopulta mies painaa vain 56,5 kiloa. Hirvittävien tuskien ja erilaisten komplikaatioiden seurauksena Peuran elämästä pyyhkiytyy pois miltei vuosi.
– Siinä meni kaikki kunto, ei voinut ajaa autollakaan. Tuli selväksi, että en voi jatkaa lentäjänä Ilmavoimissa.
Kaikkiaan toipuminen kestää puolitoista vuotta. Peuraa pyydetään jäämään Ilmavoimiin, sillä yli 25 vuotta palvellut mies oli toiminut johtotehtävissä ja ollut mukana toteuttamassa Ilmavoimien suuria muutoksia
2000-luvun alussa. Peura kokee kuitenkin, ettei hän voi antaa enää samaa työpanosta Ilmavoimille kuin aiemmin, ja jää eläkkeelle joulukuussa 2006.
Toimettomana mies ei kuitenkaan ehdi olla. Jo läksiäispäivänä soi puhelin, ja hänen upseeritoverinsa pyytää Peuraa töihin syväjohtamiseen erikoistuneeseen Deepleed-nimiseen yritykseensä. Peura suostuu, sillä johtamiseen hän oli nimenomaan perehtynyt.
Suuntaa ihmisille
Vaikka Peura on tehnyt hienon uran Ilmavoimien ohjaajana ja kouluttajana, pitää hän kaikista tärkeimpänä sitä, että on saanut kohdata työssään erilaisia ihmisiä.
– Kyllä se on kaikista hienointa se ihmisten tapaaminen ja kaikista kauheinta heistä luopuminen jonain päivänä, mies kertoo.
Halu kohdata uusia ihmisiä ja työskennellä heidän kanssaan on varmasti edesauttanut siinä, että Peura on aina ”liukunut” johtotehtäviin. Ilmavoimissa hän toimi muun muassa Korkeakouluosaston johtajana ja Ilmavoimien Koulutuskeskuksen johtajana Kauhavalla sekä Tikkakoskella.
Vuonna 2003 Peura muutti perheineen Yhdysvaltoihin, jossa hän opiskeli vuoden Air War Collegessa.
– Yhdysvaltain opintoihin liittyi johtaminen; strategia oli pääaineena. Lopputyön tein koulutuksen suunnittelusta.
AWC:ssä tehtiin myös analyysi, jossa todettiin, että hän on muutosjohtaja, joka hahmottaa isoja kokonaisuuksia.
– Sitähän tässä on tehty: on yritetty antaa suuntaa ihmisille johonkin visioon, Peura selventää.
Yhdysvalloista palattuaan mies joutuikin keskelle Ilmavoimien suuria muutoksia. Viimeisenä epäkiitollisena tehtävänä oli siirtää Koulutuskeskus Tikkakoskelle ja yhdistää kaksi organisaatiota. Käsky, joka oli muodoltaan hieman huvittavakin muutoin ikävässä tilanteessa, kuului:
”Everstiluutnantti Peura saa siirron Ilmasotakoulun Koulutuskeskuksen johtajan tehtävästä Kauhavalta Ilmasotakoulun Koulutuskeskuksen johtajaksi Tikkakoskelle.”
Uudessa toimessaan hän ei kuitenkaan ehtinyt palvella pitkään. Syksyllä 2005 mies sairastui vakavasti ja menetti työkykynsä pitkäksi aikaa.
Sittenkin lentämään
Ilmavoimien jälkeen työ Deepleed Oy:ssä antoi miehelle turvaa, eikä hänellä ollut ”niin irrallinen olo, kun oli työpaikka”.
Sitten maaliskuun 6. päivänä 2007 hän koki jotain, joka vei hänet takaisin ilmailun pariin. Peura oli ajamassa vaimonsa kanssa Tikkakoskelle Ilmavoimien vuosipäiväjuhlaan, kun havaitsi Saarijärven kohdalla taivaalla jotain.
– Kolme varjoliitäjää lensi nokan editse melko matalalta. Osoitin niitä sormellani ja huusin: ”Tuossa se on!”, hän muistelee.
Vaimo kysyi, että mikä, johon Peura vastasi:
– Tulevaisuus!
Saman vuoden syksynä mies meni varjoliitokurssille ja seuraavaan kesään mennessä hän oli suorittanut moottoroituun varjoliitimeen vaadittavat kokeet. Sallasta kotoisin oleva Peura ei nuorena ollut kiinnostunut mitenkään erikoisesti ilmailusta ennen Lentoreserviupseerikurssia, mutta nyt hän löysi kiehtovan harrastuksen varjoliidosta.
Mies oli toipunut sairaudestaan niin hyvin, että olisi saanut lentolupakirjankin takaisin mutta ei edes harkinnut sitä enää, sillä lentokoneilla lentäminen olisi vienyt aikaa varjoliidolta.
– Kun menee varjoliitimellä lentämään, niin se on ihan sama kuin Drakenilla – siinä unohtuu ne muut asiat, hän sanoo.
Peuran mukaan varjoliito eroaa lentokoneella lentämisestä esimerkiksi startin osalta. Lentokoneessa laitetaan kaasu auki, seurataan nopeusmittaria ja vedetään kone oikealla nopeudella ilmaan. Varjoliidossa taas jokainen startti on enemmän tai vähemmän arvoitus ja keskimäärin joka kahdeskymmenes epäonnistuu. Tuloksena saattaa pahimmassa tapauksessa olla parin sadan euron arvoisen potkurin pirstoutuminen.
Lisäksi varjoliidossa ollaan suorassa kontaktissa ilman kanssa, ja juuri se kiehtoo Peuraa. Vaikka jokainen lento onkin miehen mukaan seikkailu, oli huikein kokemus kolmen varjoliitäjän lento Suomen halki vuonna
- Tässä koitoksessa olivat Peuran lisäksi mukana omilla liitimillään Urpo Minkkinen ja Mika Schwach.
– Kolme varjoliitäjää löi vetoa mihin asti päästään, kukaan ei lyönyt vetoa, että päästäisiin perille.
Matka varjoliitimillä Porvoosta Karigasniemelle kesti kaikkiaan yhdeksän päivää. Taipaleet lennettiin pääosin iltaisin. Välillä heidän oli tehtävä pakkolaskuja ja poikettava hieman reitiltä. Tällöin oli palattava takaisin ja leikattava lennetty matka, jotta reitistä tuli yhtenäinen. Kolmikon hieno suoritus huomioitiin Suomen Ilmailuliiton Harmon-patsaalla.
Elokuva-alalle
Kauhavalla asuva Peura kuuluu paikalliseen Rotaryklubiin. Vuonna 2010 rotarit ryhtyivät pyörittämään talkootyönä Kauhavan ainoaa elokuvateatteria Y-Kinoa. Se remontoitiin perusteellisesti ja esityslaitteisto digitalisoitiin.
Mukana hankkeessa olivat myös Kauhavan kaupunki ja Suomen yrittäjäopisto, joiden lisäksi saatiin tukea Suomen Elokuvasäätiöltä. Uudistusten myötä elokuvien katsojaluvut Kauhavalla kasvoivat hurjasti.
– Aiemmin katsojaennätys oli ollut 4000, nyt se vedettiin parhaimmillaan 16 000:een vuodessa, Peura kertoo.
Myös nuoret ottivat Y-Kinon omakseen ja sen yhteyteen tehtiin nuorisotilat. Peura kehuu paikallisen nuorison käytöstä.
– Kauhavalainen nuoriso toimii niin hienosti: ei ensimmäistäkään tupakan natsaa tai räkäklimppiä löydy ulko-oven pielestä.
Koska Y-Kinon pyörittäminen vei valtavasti aikaa, päädyttiin alkuvuodesta 2012 siihen, että Peura vuokraa elokuvateatterin ja jatkaa siinä yrittäjänä. Nyt innovatiivinen mies on kehittänyt elokuvateatterin toimintaa edelleen ja hankkinut sinne muun muassa sohvat, joilta yleisö voi katsella elokuvia. Tämä on nostanut lipunmyyntiä peräti viisikymmentä prosenttia.
– Se vuosi, kun en yritä mitään uutta Y-Kinossa, on minun viimeinen vuoteni siinä, hän tuumaa.
Uusi käänne Peuran elämään tuli tämän vuoden syksyllä, kun hän palasi töihin Kauhavan lentokentälle. Miehen työnkuvakin oli periaatteessa sama kuin ennen eli johtaminen.
Tällä hetkellä Kauhavan vastaanottokeskuksen tiloissa toimii oma koulu, jota Peura pitää erityisen tärkeänä, sillä sen avulla lapsille saatiin normaali päivärytmi. ”Kysyttiin turvapaikanhakijoilta kuka on ollut opettajana, ja sanottiin että nyt ryhdytään töihin.” Ryhmästä löytyi kaksi miesopettajaa sekä kahdeksan naisopettajaa. Rehtorina toimii nainen, joka on ollut 27 vuotta kemian opettajana Bagdadissa.
Jälleen johtamaan
Peura kertoo, että Lentosotakoulun lakkauttaminen Kauhavalta otti aikoinaan miestä lujille. Perinteikäs Kauhavan kenttä hiljeni.
Sitten tänä syksynä tapahtui maailmalla jotain, mikä kosketti pian myös Kauhavaa: Eurooppaan alkoi tulvia turvapaikanhakijoita. Suomikin oli sen tosiasian edessä, että tänneoli tulijoita rutkasti enemmän kuin mihin oli varauduttu. Niinpä muun muassa Kauhavalle perustettiin kiireellä vastaanottokeskus. Kun sille ryhdyttiin etsimään johtajaa, alkoivat Peuran ystävät ja perhe patistelemaan miestä, että tämä hakisi paikkaa.
Mies epäröi mutta laittoi viime tingassa hakemuksen ja tuli valittua. Heti alkuun hän kävi tutustumassa alustavasti vastaanottokeskukseen tarkoituksenaan aloittaa työt vasta muutaman viikon kuluttua.
– Siellä oli pari sataa turvapaikanhakijaa tuotu suoraan linja-autosta ja tehty vain se, mitä oli pystytty: laitettu vaan nukkumaan ja saatu jotain paperisia nimilistoja bussikuskilta. Vain muutama vapaaehtoinen oli töissä, Peura kuvailee kohtaamaansa.
Työt oli aloitettava siltä seisomalta. Vastaanottokeskuksen rakentamiseen menee noin kuukausi. Kauhavalla tämä tarkoitti sitä, että turvapaikanhakijoita oli paikalla koko ajan toimintaa käynnistettäessä. Marraskuun alussa heitä oli noin 350.
– Nyt aletaan saamaan arki kiinni.
Hän pitää ensiarvoisen tärkeänä sitä, että turvapaikanhakijoille pyritään luomaan mielekästä tekemistä. Niinpä vastaanottokeskukseen on perustettu oma koulu. Suunnitteilla on myös pesula, kutomo, parturi ja korjauspaja. Uusimpana ideana on oma sanomalehti, jota turvapaikanhakijat itse toimittavat.
Enää mies ei murehdi Lentosotakoulun lakkauttamista, vaan näkee, että Kauhavan kenttä on mukana historiallisessa hetkessä, jossa Suomi kantaa vastuunsa.
– Kenttä on odottanut, milloin sinne tulee kunniakasta tehtävää ja nyt siellä sitä on.
Peura pitää kauhavalaisia hyväsydämisinä ihmisinä, jotka haluavat auttaa hädässä olevia. Toki on löytynyt vastaanottokeskuksen vastustajiakin – aivan kuten muuallakin Suomessa. Kaikki ovat kuitenkin hänen mukaansa samaa mieltä yhdestä asiasta:
– En ole vielä tavannut ketään, joka hallitsematonta maahanmuuttoa kannattaisi – en minäkään kannata.
Peuran nykyiseen tehtävään liittyy myös hänen vanhempiensa ja anoppinsa sota-ajan kokemukset, jolloin he joutuivat pakolaisiksi omassa maassaan.
– Kaikki tarinat siitä eivät ole kauniita eivätkä mukavia, hän toteaa.
Nyt mies on ilmeisen tyytyväinen elämäänsä, vaikka syksy onkin ollut kiireinen. Elokuvateatterin hän on jättänyt pääosin nuorison pyöritettäväksi ja näytökset on keskitetty viikonloppuihin.
Työn turvapaikanhakijoiden auttamiseksi Peura kokee sellaiseksi, josta ”kaikkien siinä mukana olevien on syytä olla ylpeä”. Nykyinen työhuonekin on miehelle melko tuttu. Valitessaan syksyllä Linnan käytäviltä itselleen toimistoa hän aukaisi erään huoneen oven ja totesi:
– No joo, mä otan tän vanhan entisen toimiston tästä.
Ai niin, Siivet-lehteen kun tässä kirjoitetaan, niin vielä on kysyttävä se yksi kysymys:
– Mikä on sykähdyttävin lentosi?
– Se on aina se viimeinen. Oli se varjoliitimellä, Vinkalla tai Drakenilla. Aina se on se viimeinen, Ilkka Peura vastaa.
Artikkeli on julkaistu alkujaan Siivet 2015/6:ssä.
Teksti: Harri Mustonen
Kuvat: Taneli Äikäs
