Toveri neuvostoliittolainen oli kekseliäs veikkonen. Yhdysvaltain kylmän sodan aikaista Tähtien sota -ohjelmaa pidetään yhtenä syynä Neuvostoliiton taloudelliseen luhistumiseen, sillä sen myötä neuvostovaltio intoutui kuluttamaan liikaa varoja avaruussotahankkeisiin. Mutta punatähtiset aseet pyrkivät avaruuteen jo ennen Ronald Reaganin suunnitelmia. Neuvostoliitto oli monella tapaa edelläkävijä avaruustekniikassa, ja kylmän sodan aikaiset suunnitelmat avaruuden aseistamisesta olivat hyvinkin kehittyneitä. Neuvostoliiton avaruusohjelmassa myös rakennettiin ja testattiin useiden avaruusasejärjestelmien prototyyppejä, joitakin jopa kiertoradalla. Loppumetreillä asekilpailun siirtyminen kiertoradalle tyssäsi yhteen ainoaan tietokoneohjelman komentoon.
Artikkeli julkaistiin alkujaan Siivet-lehdessä, numerossa 5/2016.
Teksti: Jukka O. Kauppinen
Kuvat: Wikimedia Commons
Avaruusaseista on haaveiltu aktiivisesti toisen maailmansodan ajoista saakka, kun saksalaiset tiedemiehet luonnostelivat valtavaa aurinkopeiliä, jolla voitaisiin tuhota jopa kokonaisia kaupunkeja. Käytännön toimiin ryhdyttiin 1960-luvulla, josta lähtien satelliittien ja avaruusasemien aseistamista on mietitty aktiivisesti.
Yksi aseiden muoto olivat ensi-iskua varten sijoitettavat asejärjestelmät, joiden avulla voidaan iskeä hyvin lyhyellä varoajalla haluttuihin kohteisiin. Toinen oli mahdollisen vihollisen silmien sulkeminen tuhoamalla näiden tiedustelusatelliitit ja avaruusasemat. Kolmas oli puolustuksellinen, kuten kiertoradalle sijoitettavat avaruusaseet, joilla olisi tuhottu laukaistut mannertenväliset ohjukset ilmassa.
Istrebitel Sputnikov oli kamikaze, joka kirjaimellisesti räjäytti vihollisen satelliitit taivaalta. Siivet 5/2016. Kuva: USDoD
Satelliittien tuhoojat
Ilman hyvää tiedustelua paraskin armeija sohii sokkona. Taktisen ja signaalitiedustelun avuksi otettiin toisen maailmansodan alla ja aikana käyttöön erityisen korkealla lentävät tiedustelukoneet, joiden avulla voitiin kuvata kohdealueita parhaimmillaan niin korkealla, ettei kohde edes huomannut nuuskijaa.
Yksi kylmän sodan ikonisimmista lentokonetyypeistä on vakoilukone U-2, jolla lennettiin tiedustelulentoja muun muassa Kuuban, Kiinan ja Neuvostoliiton yllä. Mutta U-2:n suunnittelu alkoi itse asiassa vain vuotta ennen kuin Yhdysvaltain ilmavoimat tilasi maailman ensimmäisen tiedustelusatelliitin vuonna 1955.
Ensimmäinen Yhdysvaltain Corona-tiedustelusatelliitti suoritti tehtävänsä onnistuneesti 10. elokuuta 1960, vain kolmisen kuukautta sen jälkeen kun Neuvostoliitto ampui alas Gary Powersin U-2-koneen.
Sen jälkeen taivaalla vipelsi niin sini- kuin punatähtisiä tarkkailevia silmiä yhä enemmän ja enemmän, mikä aiheutti rutkasti päänvaivaa salaisuuksistaan kiinni pitäville. Jatkossa salaisia toimenpiteitä ja joukkojen- ja aseidensiirtoja täytyi suorittaa silloin, kun yllä ei ollut uteliaita mekaanisia silmiä. Sota-aikana tilanne olisi vielä tukalampi, etenkin kun satelliitit pystyivät lähettämään havaintonsa reaaliaikaisesti maan pinnalle.
Miten siis pitää omien joukkojen liikkeet salassa? Yksi tapa on tietenkin tuhota vihollisen silmät. Neuvostoliiton avaruusjoukot miettivät erilaisia tapoja länsivaltojen satelliittien tuhoamiseksi, ja suorasukaisimmaksi keinoksi todettiin yksinkertaisesti kamikaze-tappajasatelliittien rakentaminen. Otetaan valmis satelliitin runko, varustetaan se räjähteillä ja tilanteen kuumentuessa ohjataan viattomalta näyttävä satelliitti kohteen lähistölle. Räjähdyksen sirpaleet tuhoavat kohteen. Sirpalepilvestä aiheutuvat muut ongelmat ovat toki vasta sodanjälkeisen ajan ongelma.
Ensimmäinen tappajasatelliitin prototyyppi Polyot-1 itse asiassa laukaistiin kiertoradalle jo vuonna 1963. Sitä ei vielä aseistettu, vaan erittäin liikehtimiskykyisellä aluksella testattiin kiertoratamanööverejä ja tutkittiin, onko ylipäätänsä mahdollista lähestyä vihollisen satelliittia nopeasti ja huomaamattomasti. Tutkimus eteni vauhdikkaasti, ja jo vuonna 1968 neuvostoliittolainen tappajasatelliitti tuhosi menestyksellisesti maalisatelliitin. Tästä kesti kuitenkin vielä vuosikymmenen, ennen kuin järjestelmä saatiin täyteen valmiuteen.
Tiettävästi vuonna 1978 Baikonurin avaruuskeskuksessa päivysti R-36-kantoraketti Istrebitel Sputnikov -satelliitintuhoojalla lastattuna. Väittämän mukaan IS-satelliitti voitiin laukaista kiertoradalle puolessatoista tunnissa.
Vuonna 1991 käyttöön otettiin kehittyneempi IS-MU-järjestelmä, jonka tappajasatelliitti kykeni jahtaamaan ja tuhoamaan myös väistöliikkeitä tekeviä vihollisen satelliitteja. Se kuitenkin romutettiin Neuvostoliiton romahduksen myötä, kun rahaa ei enää yksinkertaisesti riittänyt edes välttämättömiin menoihin.
BOR-4. Kylmää sotaa nolla-asteessa. Siivet 5/2016.
Miehitettyjä avaruushävittäjiä
Tappajasatelliittien vaihtoehdoksi suunniteltiin alkujaan myös avaruuslentokoneita ja miehitettyjä avaruusaluksia. Jälkimmäisistä jotkut muistuttavat jossain määrin tieteiselokuvista tuttuja hävittäjiä, joskin toki paljon 1960-lukuisammin.
Muun muassa lentokonesuunnittelijat Vladimir Myasishev ja Vladimir Chelomei olivat avaruushävittäjäpuolueen edustajia. Yksi pelkäksi paperiksi jääneistä ehdotuksista oli kosmonautin miehittämä avaruushävittäjä, joka kykeni navigoimaan avaruudessa, jahtaamaan vihollisen satelliitteja ja tuhoamaan ne tykkitulella.
Avaruuslentokoneet BOR-4 ja BOR-5 olivat Neuvostoliiton avaruussukkulan edeltäjiä. Siivet 5/2016. Kuva: Diskzero.
Hieman vaatimattomampia, mutta oikeasti lentäneitä projekteja olivat MiG-105- ja BOR-avaruuslentokoneet. MiGillä testattiin miehitetyn avaruuslentokoneen lento-ominaisuuksia ilmakehässä, ja lentojen aikana kerättyjä tietoja hyödynnettiin sekä BOReissa että myöhemmässä Buran-avaruussukkulassa. Niitä oli määrä käyttää myös sotilaallisesti muun muassa satelliitintuhoojaohjusten lavetteina.
Neuvostoliiton avaruuslentokoneohjelma ehti toimia pitkään ja uutterasti. Koekoneet lensivät kymmeniä lentoja, ja ohjelma paljastui konkreettisesti länsivalloille vasta vuonna 1982, kun australialainen meritiedustelukone onnistui kuvaamaan BOR-4-koekoneen sen laskeuduttua neuvostoliittolaisen laivasto-osaston lähelle Intian valtamerellä.
Avaruuslentokoneiden koelennot olivat hieno osoitus Neuvostoliiton avaruusohjelman kyvyistä. Yhdysvaltain vastaava Dyna-Soar / X-20 -avaruuslentokone ei noussut koskaan siivilleen, saati kiertoradalle, mutta neuvostoliittolaisten avaruuslentokoneohjelmien tavoin se jätti jälkensä suurvaltojen avaruussukkulaohjelmiin.
Yhdysvaltain Dyna-Soar-avaruuslentokone ei käynyt koskaan avaruudessa. Kylmää sotaa nolla-asteessa. Siivet 5/2016.
Neuvostojohto muuten pelkäsi suunnattomasti Yhdysvaltain sukkulaa, sillä sen esimerkiksi kuviteltiin olevan oleellinen osa Tähtien sota -ohjelman laserpuolustussatelliitteja, ja että sillä kuljetetaan laseraseita maasta taivaalle ja takaisin, kuin rekkakuskit konsanaan. Oudoimmillaan sen pelättiin syöksypommittavan Moskovaa atomipommeilla.
Neuvostoliiton Buran-sukkula onkin oivallinen esimerkki maan vainoharhaisesta suhtautumisesta lännen sotilaalliseen uhkaan. Siinä missä Yhdysvaltain sukkuloilla oli niin sotilaallisia kuin rauhanomaisia tehtäviä, Buran-ohjelma marssi tasan tarkkaan sotavoimien johdon käskyjen mukaan. Tämä oli lopulta yksi syy Buranin hiipumiseen, sillä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen sukkuloille ei ollut enää käyttöä.
− Meillä ei ollut Buranille minkäänlaisia siviilitehtäviä, eikä sitä tarvittu enää sotilaallisiin tarkoituksiin. Sukkula suunniteltiin alusta alkaen puhtaasti asejärjestelmäksi, muistelee avaruudessa kokonaiset 526 vuorokautta viettänyt kosmonautti, everstiluutnantti Oleg Kotov.
Kaikkiaan Buraneilla lennettiin parikymmentä miehitettyä koelentoa ilmakehässä ja yksi miehittämätön, täysautomatiikalla suoritettu avaruuslento. Buranin lennot kuitenkin päättyivät Neuvostoliiton avaruusohjelman luhistuessa, eikä sille suunniteltuja sotilaallisia rakennus- ja huoltolentoja enää tarvittu sen enempää kuin sen varustamista avaruus- ja ydinaseilla.
Toisin kuin moni muu avaruuslentokoneiden prototyypit, MiG-105:llä lennettiin myös miehitettyjä lentoja. Siivet 5/2016. Kuva: Clemens Vasters.
Lentokonetykki avaruusasemassa
Buranille olisi kuitenkin ollut käyttöä, jos Neuvostoliitto olisi jatkanut kaikkein järeimpien asesuunnitelmiensa parissa. Sillä tiettävästi Neuvostoliitto on ainut valtio, joka on oikeasti sijoittanut maapallon kiertoradalle aseistettuja avaruusasemia.
Punatähtiset raketit nostivat avaruuteen kokonaiset kolme miehitettyä Almaz-taisteluasemaa, jotka eivät onneksi osallistuneet koskaan sotatoimiin. Niiden perintö tosin elää yhä, sillä Almaz-asemista kehitettiin sittemmin muun muassa TKS-avaruusalus ja Kansainvälisen avaruusaseman Zarya-moduuli.
Almaz-asemien suunnittelu alkoi jo vuonna 1964, mutta kehitys oli pitkään sivuraiteella, Neuvostoliiton kuulento-ohjelman jaloissa. Sen täydellisen epäonnistumisen myötä taisteluasemat nousivat takaisin parrasvaloihin, ja ensimmäinen asema nousi avaruuteen 3. huhtikuuta 1973. Neuvostoliitto ei tietenkään kertonut muille taisteluasemistaan, vaan naamioi ne rauhanomaisemmiksi Saljut-avaruusasemiksi.
Almaz-asemat olivat miehitettyjä vakoiluasemia, mutta ne myös aseistettiin, ihan ”varmuuden vuoksi”. Siivet 5/2016.
Ensimmäinen Almaz OPS-1 (Saljut-2) jäi kuitenkin miehittämättä, sillä avaruusromu puhkaisi aseman rungon kaksi viikkoa kiertoradalle nousun jälkeen, eikä sille ehditty edes lähettää miehistöä. OPS-2 (Saljut-3) laukaistiin onnistuneesti 25. kesäkuuta 1974 ja miehitettiin viikon kuluttua. Asema oli varustettu monipuolisella vakoiluvälineistöllä, muun muassa 14 kameralla.
Sotahistoriallisessa mielessä OPS-2 on merkittävä rakennelma aseistuksensa vuoksi. Asema oli varustettu 14,5-millisellä muunnoksella R-23M Kartech -tykistä, joka oli variantti neuvostopommikoneiden takatykistä. Tykin tulinopeus oli lähteestä riippuen 950−5000 laukausta minuutissa ja lähtönopeus 690 metriä sekunnissa.
Avaruusaseman aseistaminen johtui alkuun neuvostojohdon paranoiasta. Mitäs jos amerikkalaiset tulevat neuvostoaseman lähelle sitä tutkimaan, ehkä jopa valtaamaan? Niinpä aseman toiseen päähän asennettiin tykki, jota tähdättiin asemaa kääntämällä. Tähtääminen tapahtui optisesti.
Maan päällä suoritetuissa koeammunnoissa tykillä pystyttiin läpäisemään puolimetrinen metallitynnyri vajaan kahden kilometrin etäisyydeltä, avaruuden tyhjiössä tehoa ja kantamaa olisi ollut reilusti enemmänkin.
Tositoimissa tykkiä ei tietenkään tarvittu, mutta kyllä sillä silti ammuttiin! Maassa suoritetuissa ammunnoissa aseen havaittiin aiheuttavan aseman rungossa huolestuttavaa värinää, joten ampuminen kiertoradalla oli kielletty. Niinpä aseman parasta ennen -päivän jälkeen miehistö palasi maan päälle, minkä jälkeen tykillä suoritettiin kauko-ohjattu koeammunta. Asemaa käännettiin niin, että tykki tulitti tulosuuntaan ja sen rekyyli nollattiin aseman ohjausmoottoreita käyttämällä. Kolmen kauko-ohjatun sarjan jälkeen tulokset kirjattiin ylös ja aseman annettiin pudota ilmakehään, ja se tuhoutui Tyynen valtameren yläpuolella 24. tmmikuuta 1975.
Tarinat eivät valitettavasti kerro, kuinka tarkasti tykki tulitti tai miten tulitus vaikutti asemaan. Viimeisessä valmistuneessa OPS-4-asemassa tykki oli kuitenkin korvattu ohjuksilla.
Miten järkevää avaruusaseman varustaminen puolustusaseilla sitten oli? Tuskin kovinkaan. Tarkkojen kuvien ja tiedustelutietojen saaminen naapurin avaruusasemasta onnistuu hyvillä objektiiveilla ja radiotiedustelulla kauempaakin. Avaruusaseman valtaaminen ja miehittäminen puolestaan on niin tieteiskirjallisuutta, ettei moisesta liene pelkoa vielä pitkään aikaan. Itsepuolustusaseena tykki toki olisi voinut olla yllätys urkkijalle.
Optisesti tähdätyn, avaruusasemaa kääntelemällä suunnatun aseen osumatarkkuus on myös mielenkiintoinen kysymys. Lähestyvä avaruusalus on toki helpompi maali kuin jos Almazia olisi yritetty käyttää hyökkäävästi, lähestymällä amerikkalaisten satelliitteja tai avaruusasemia.
Neuvostojohdon mentaliteetin huomioiden asemille mietittiin todennäköisesti hyökkäävääkin käyttöä, ja olisipa erityisen kiintoisaa tutustua avaruusaseen harjoittelumateriaaleihin. Onko kaikki ollut täysin teoreettista vai ovatko kosmonautit voineet myös harjoitella? Jos, niin miten ja millä välineillä?
Vaikka Almaz-asemat osoittautuivat toimiviksi konsepteiksi, jäivät ne hiljalleen käytöstä. OPS-3-asema suistettiin kiertoradalta 8. elokuuta 1977, kun aseman polttoainevarastoja ei pystytty täydentämään ajoissa huoltolennolla. OPS-4-asemaa ei ehditty edes laukaista avaruuteen, sillä miehitetyille tiedusteluasemille ei nähty enää tarvetta tiedustelusatelliittien kehittymisen myötä. Aivan vähäinen rooli ei myöskään ollut Neuvostoliiton johtajien keskinäisellä valtataistelulla, sillä puolustusministeri Andrei Grechkon kuoleman jälkeen asemaan nousi Dimitri Ustinov, joka vihasi avaruusasemien suunnittelija Vladimir Chelomeitä ”sydämensä pohjasta”. Ustinov halusi suistaa Chelomein korkeasta asemastaan ja kokonaan pois miehitettyjen avaruuslentojen ohjelmasta, mikä onnistui muun muassa Almaz-asemien budjetin nollaamisella.
Neuvostoliiton Buran-sukkula oli upea tekninen taidonnäyte, mutta käyttöä sille ei löytynyt. Siivet 5/2016. Kuva: Klaus Nahr.
Viimeinen lähtölaskenta
1970-luvun puolivälissä NPO Energia -tutkimusyhtiö sai neuvostojohdolta määräyksen tutkia avaruuteen sijoitettujen aseiden mahdollisuutta. 1980-luvun alussa valmiina oli kaksi suunnitelmaa: laser-aseella varustettu taisteluasema Skif/Polyus ja ohjusasema Kaskad, joilla oli määrä torjua Yhdysvaltain ballistisia ohjuksia eri korkeuksilla.
Ohjustorjunta osoittautui kuitenkin liian suureksi ongelmaksi, joten asemat muunnettiin satelliitintappajiksi. Polyusin aseeksi valittiin megawatin hiilidioksidilaser, joka oli alkujaan kehitetty Beriev A-60-tutkimuskoneeseen. Laser oli varustettu optisilla ja tutkatähtäimillä, sekä heikompitehoisella tähtäyslaserilla.
Polyusia kehitettiin ja rakennettiin samaan aikaan kuin neuvostoliiton valtavaa Energia-kantorakettia. Käytännön syistä Polyus päätettiin laukaista kiertoradalle ensimmäisen Energian kyydissä. Alkujaan ensilaukaisu oli määrä tehdä painolastin kera.
15. heinäkuuta 1987 tapahtunut laukaisu onnistui ja Energia toimi täydellisesti. Sen sijaan kiireessä kasatun Polyusin ohjausjärjestelmään oli jäänyt pienenpieni virhe, ja samaa ohjauskomentoa käytettiin epähuomiossa kahteen eri toimintoon. Niinpä avaruusasema kääntyi kantoraketista irtoamisen jälkeen 360 astetta suunnitellun 180 asteen sijaan, jolloin aseman moottorit jarruttivat asemaa ja pudottivatkin sen takaisin ilmakehään turvallisen kiertoradalle nousun sijaan.
− Pikkuvikoja, sanoi toveri insinööri.
37 metriä pitkä, 80 tonnia painava Poluys oli aito taisteluasema, jonka onnistunut laukaisu olisi vavisuttanut kylmän sodan tasapainoa. Siivet 5/2016. Kuva: NASA.
Presidentti Mihail Gorbatšov oli jo aiemmin määrännyt, ettei avaruusaseman asetta saa edes koelaukaista avaruudessa, etteivät länsivallat vain kuvittele pahoja Neuvostoliiton aikeista. Polyusin koko ja potentiaali olivat kuitenkin omaa luokkaansa. Kiertoradalla asema olisi kuitenkin ollut ensimmäinen todella merkittävä ja vaarallinen, jopa aito taisteluavaruusasema, joka olisi mullistanut kylmän sodan asetelmat ja avaruusrintaman mullin mallin. Yhtäkkiä se olisikin ollut Neuvostoliitto, jolla on operationaalinen, aseistettu avaruusasema, jolla voidaan haluttaessa uhata ja tuhota lännen vakoilusatelliitit ja jopa avaruussukkula. Miten siinä olisi käynyt ja mitä seurannut; sitä voi itse kukin mietiskellä.
Muun muassa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto allekirjoittivat vuonna 1967 ulkoavaruuden sopimuksen, jonka myötä avaruuteen ei sijoiteta esimerkiksi joukkotuhoaseita. Helsingissä vuonna 1972 allekirjoitettu SALT I -aseistariisumissopimus puolestaan rajoitti strategisten joukkotuhoaseiden määrää ja kehitystä, mikä teki maailmasta kymmeniä tuhansia atomiaseita turvallisemman paikan. Vaikka Neuvostoliitto harkitsikin vakavasti myös ydinaseiden käyttöä kiertoradalta käsin, on avaruus ollut suhteellisen suojassa asevarustelulta. Kuinka siinä olisikaan käynyt, jos länsi olisi vastannut Polyusin haasteeseen?
Nykyajan satelliitintorjuntaa?
Tämän päivän kybersodankäynnin maailmassa vastapuolen satelliittien torjuntaan ei tarvita välttämättä lasereita tai kamikaze-satelliitteja. Verkottuneessa maailmassa sotaa käydään joka päivä myös digitaalisissa verkoissa, eivätkä satelliititkaan ole turvassa hakkereilta.
Satelliitteihin on näet mahdollista tunkeutua myös tietoverkkojen kautta. Esimerkiksi harrastajahakkerit ovat kaapanneet ja ottaneet omaan käyttöönsä muutamia hylättyjä tietoliikenne- ja tutkimussatelliitteja, joissa on kuitenkin yhä virtaa ja ainakin osittain toimivia järjestelmiä. Sotilaallisella tasolla operoiville ammattilaishakkereille sotilaalliset- ja tiedustelusatelliitit ovatkin hyvin houkuttelevia kohteita.
Tilanteen kuumentuessa satelliittia ei tarvitse nimittäin välttämättä edes tuhota. Se voidaan myös kaapata tai sen lähettämä tietoa voidaan lukea ja käyttää omiin tarkoituksiin. Kohde ja sen järjestelmiä voidaan myös sammuttaa tai manipuloida, pahimmillaan ohjausmoottorit voidaan käynnistää satelliitin ohjaamiseksi ilmakehään. Hyvin valmistautunut satelliittihakkeriryhmä ei välttämättä tarvitse minuuttia pidempää tuhoisan operaation suorittamiseksi.
Tulevaisuuden avaruussotaa ei välttämättä käydäkään tykeillä, ohjuksilla tai lasereilla, vaan nollilla ja ykkösillä.
Artikkeli julkaistiin alkujaan Siivet-lehdessä, numerossa 5/2016.
Siivet-lehden ilmestyminen on täysin riippuvainen yhdestä ainoasta asiasta: tilaajista. Sinusta, teistä. Lehteä ei ilmestyisi eikä tätäkään juttua luettaisi verkossa, ellei lehdellä olisi meille niin tärkeitä lukijoita – tilaajia ja irtonumeroiden ostajia.
Jos et ole jo tilaaja, niin ole hyvä ja harkitse asiaa. Lehden tilaaminen onnistuu täältä: https://siivet.fi/tilaa/
Teksti: Jukka O. Kauppinen
Kuvat: Wikimedia Commons
