Miten upotetaan US Navyn lentotukialus?

Miten upotetaan lentotukialus?
Miten upotetaan lentotukialus?

Kymmenkunta Yhdysvaltain merivoimien lentotukialusta seilaa maailman merillä valvomassa kotimaansa intressejä niiden hävittäjäkoneiden osallistuessa kansallisiin ja kansainvälisiin harjoituksiin sekä aseellisiin konflikteihin. Välillä julkisuudessa näkee väitettävän, että lentotukialukset ovat konseptina jo aikansa eläneitä ja että ne olisi helppo upottaa. Onko näin?

Teksti: Pentti Perttula

Kuvat: National Archives, US Navy

Artikkeli julkaistiin alkujaan Siivet-lehdessä, numerossa 2017/4.

Tilaa toki lehti!

 

Yhdysvaltain merivoimat (US Navy) on juuri ottanut käyttöön uuden lentotukialuksen, USS Gerald R. Fordin, jonka mukaan nimetään uusi lentotukialusluokka. Samaan aikaan kritiikki lentotukialuksia kohtaan kasvaa, koska niitä pidetään muun muassa liian kalliina ja liian haavoittuvina. Minäkin olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin sekä Siivet-lehteen otsikolla Viimeiset dinosaurukset (numero 6/2010) sekä kirjaani Nykyaikainen ilmasodankäynti (Minerva, 2015), väliotsikon Lentotukialusten aikakauden loppu? alla. Otsikot kertovat jotain sisällöstä.

Lentotukialukset ovat Yhdysvaltain hegemonian maailmanlaajuisia symboleja. Gerald R Fordia nimitetään 1,8 hehtaariksi itsenäistä Yhdysvaltain aluetta. Mutta onko tuo 337 metriä pitkä ja 100 000 tonnia merivettä syrjäyttävä Amerikan suuruuden tunnus vain helppo maali − vanhanaikainen, haavoittuva teräskippo?

Maalintamisen ongelma

Lentotukialuksen lähelle on vaikea päästä, joten jokaisen lentotukialuksen upottamiseen tähtäävän järjestelmän ydinongelma on linkki tukialuksen paikantavan tiedusteluyksikön ja tukialusta tulittavan yksikön välillä. Lentokoneet, pinta-alukset tai sukellusveneet eivät pysty upottamaan lentotukialusta, vaikka niissä olisi miten nykyaikaiset aseet, jos ne eivät tiedä, missä niiden maali on. Aseilla viittaan tavanomaisiin aseisiin. Ydinaseilla peli on toisenlaista, kaikkien osalta, joten jätän ne käsittelemättä.

Toisin kuin lentotukikohta, lentotukialus liikkuu, eikä välttämättä suoraan, mikä tekee siitä entistäkin haastavamman maalin. Jopa moninkertaisella äänennopeudella lentävältä risteilyohjukselta voi maksimikantamalla kestää 20 minuuttia saavuttaa maalialueensa. Siinä ajassa taktisesti liikkuva tukialus ehtii siirtyä 15 kilometriä ajamatta edes yli 30 solmun huippunopeuttaan.

Upottamista yrittävän pinta-aluksen tai sukellusveneen ongelmaa tekee monimutkaisemmaksi se, että ulkopuolisen maalinnusdatan käyttö vielä pidentää maalintamiseen kuluvaa aikaa ja epävarmuutta. Yhdysvallat on käyttänyt viimeiset kolme vuosikymmentä sellaisen tiedustelujärjestelmän kehittämiseen, joka pystyy siirtämään tiedustelu- ja maalitietoa reaaliajassa satelliiteilta, sukellusveneiden kuunteluasemilta, tiedusteludroneilta ja valvontakoneilta linkkien kautta lentokoneille, laivoille ja sukellusveneille, jotta ne voisivat laukaista ja ohjata ohjukset maaleihinsa. Millään muulla maalla ei tällaista järjestelmää ole, ei edes Venäjällä eikä Kiinalla. Siitä huolimatta, tarkastellaanpa erilaisia uhkia, joita lentotukialuksilla on, ja miten niihin on varauduttu.

12 US Navyn lentotukialusta on uponnut taistelussa tai upotettu taisteluvaurioiden takia, viimeisin, USS Bismarck Sea, 21. helmikuuta 1945. Lentotukialus USS Franklin joutui japanilaisten ilmahyökkäyksen kohteeksi 80 kilometrin päässä Japanin pääsaaresta 19. maaliskuuta 1945. Laiva kallistui 13 astetta, mutta lopulta miehistö sai sen pelastettua. Kuva: National Archives

Torpedot

Yhteenkään lentotukialukseen ei ole osunut nykyaikaista torpedoa, joten ei ole tiedossa, miten hyvin 100 000 tonnin alus kestäisi hyökkäystä. Vuonna 2005 US Navy testasi vedenalaisia hyökkäysmenetelmiä käytöstä poistettua USS Americaa vastaan, mutta edes testien luonteesta − saati niiden tuloksista − ei ole julkaistu mitään.

Kylmän sodan aikana neuvostoliittolaisia ydinsukellusveneitä pidettiin kriittisenä uhkana tukialusryhmille ja tilanne on tuskin siitä muuttunut merkittävästi. Sukellusveneen pitää vain pystyä välttämään saattoalusten ja valvontakoneiden sensorit joko odottamalla paikallaan, että tukialus sattuu kohdalle tai lähestymällä äänettömästi. Avomerellä äänetön lähestyminen on vaikeaa, koska tukialus liikkuu suunnilleen samalla nopeudella kuin nykyaikainen sukellusvene.

Merialuetta valvotaan tukialuksen ympäriltä noin 60 kilometrin etäisyydelle saakka, mikä on standarditorpedon kantama. Neuvostoliiton ja Venäjän merivoimat on kehittänyt myös hyvin nopeaa, superkavitoivaa torpedoa, mutta tiedot niiden operatiivisesta tilanteesta ja käytännön tehokkuudesta ovat hyvin vähäisiä. Superkavitaatio on tutkimuksen alaisena kaikissa merivoiman suurvalloissa.

Pääratkaisu sukellusveneongelmaan on estää niitä pääsemästä hyökkäysasemaan. Kylmän sodan aikana US Navy luotti kykyynsä havaita ja tuhota neuvostoliittolaiset sukellusveneet, ennen kuin niistä tuli uhka lentotukialuksille. Lockheed S-3 Viking -sukellusveneiden torjuntakoneiden ja Oliver Hazard Perry -luokan ohjusfregattien poistaminen käytöstä on heikentänyt sukellusveneiden havaitsemista ja torjuntaa merkittävästi, mutta samalla myös Venäjän käyttökuntoisten sukellusveneiden määrä on romahtanut.

Kiinan pitkän kantaman ydinsukellusveneet ovat puolestaan niin äänekkäitä, että niitä pidetään helposti havaittavina. Hiljaisemmat dieselsukellusveneet eivät puolestaan pysty olemaan riittävän kauan paikallaan eikä niillä ole tarpeeksi nopeutta muodostaakseen uhkaa lentotukialuksille.

Sukellusveneiden linkittäminen johtamisjärjestelmään on vaikeampaa kuin lentokoneiden ja pinta-alusten, joten ne eivät pysty reagoimaan tiedustelutietoon yhtä nopeasti. Siitä huolimatta riittävä määrä huolellisesti sijoitettuja ydinsukellusveneitä voi muodostaa merkittävän uhan lentotukialusryhmälle. Jos sukellusvene pääsee hyökkäämään, on tukialusryhmään kuuluvilla aluksilla ja sukellusveneillä vielä erilaisia vastatoimia torpedojen harhauttamiseksi, kuten varoitinjärjestelmät automaattisesti laukaistavine akustisine harhamaaleineen ja hinatteineen. Näitä välttääkseen on Venäjällä ja Kiinassa puolestaan kehitetty aluksen vanavettä seuraavia torpedoja.

USS George Washington johtaa George Washington tukialusryhmää (Carrier Strike Group).Tukialusryhmään kuuluu koko joukko muitakin sota-aluksia, jotka eivät normaalisti kulje paraatimuodostelmassa lentotukialuksen takana, vaan muodostavat tukialuksen ympärille laajan saattoryhmän. Kuva: US Navy / Ricardo R. Guzman

USS George Washington johtaa George Washington tukialusryhmää (Carrier Strike Group).Tukialusryhmään kuuluu koko joukko muitakin sota-aluksia, jotka eivät normaalisti kulje paraatimuodostelmassa lentotukialuksen takana, vaan muodostavat tukialuksen ympärille laajan saattoryhmän. Kuva: US Navy / Ricardo R. Guzman

Risteilyohjukset

Venäjän ilmavoimien edelleen käyttämä, neuvostoaikainen Tupolev Tu-22M -pommikone on suunniteltu risteilyohjushyökkäyksiin lentotukialusryhmiä vastaan. Kiinalla on vastaavanlainen lähestymistapa, jossa se käyttää eri laveteilta laukaistavia erilaisia risteilyohjuksia. Useimmat näistä ohjuksista lähestyvät maaliaan lähellä pintaa havaitsemisen välttämiseksi, mutta ottavat korkeutta maalin lähellä tuhon maksimoimiseksi. Tällä tavoin liikkuvat ohjukset on ilmatorjunnan tai hävittäjälentokoneen vaikea tuhota.

Useimmat risteilyohjukset pitää ohjelmoida etukäteen, jotta ne osaavat lentää tietylle alueelle, ennen kuin ne tunnistavat ja valitsevat maalinsa itse. Joillakin ohjuksilla on kyky havaita ja erottaa maalit jo pitkän matkan päästä.

Risteilyohjushyökkäysten välttämiseksi pitää estää lavettien pääsy niin lähelle lentotukialuksia, että ne voisivat luotettavalla osumatarkkuudella laukaista ohjuksensa. Pinta-alusten osalta se on suhteellisen helppoa ja vain harvat uskovat, että venäläiset tai kiinalaiset alukset pääsisivät riittävän lähelle ennen kuin ne havaittaisiin ilmasta ja tuhottaisiin.

Sukellusveneiden osalta periaate on sama, mutta ilmasta laukaistut risteilyohjukset muodostavat erilaisen ongelman, koska ilmasta tukialusryhmä voidaan havaita paljon kauempaa kuin pinnasta. Lentokoneiden tuhoamiseksi tukialusryhmällä on erilaisia ilmatorjuntaohjuksia sekä partiolentoa lentäviä hävittäjiä.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto tarvitsi hyvää tiedustelutietoa laukaistakseen suuren määrän pommikoneita, koska monet niistä ammuttaisiin alas. US Navy puolestaan kehitti harhautustekniikoita ja otti käyttöön Grumman F-14 Tomcatin, jolla oli kauas näkevä tutka ja pitkän matkan ilmataisteluohjukset, suojellakseen tukialusryhmiään. Enää US Navyllä ei ole Tomcateja, mutta partiolentoa lentävien hävittäjien velvollisuuksiin kuuluu edelleen ampua alas kaikki pommikoneet, ja niiden lisäksi tiedustelukoneet ja dronet, jotka voisivat ilmoittaa reaaliaikaista tietoa lentotukialuksen sijainnista ja kulkusuunnasta.

Yksikään risteilyohjus ei ole osunut lentotukialukseen, vaikka niitä on vaihtelevalla menestyksellä osunut pienempiin sota-aluksiin. Irakin−Iranin sodassa käytettiin runsaasti meritorjuntaohjuksia, mutta niillä ei onnistuttu upottamaan yhtään öljytankkeria. Risteilyohjuksen osumalla voitaisiin kuitenkin vahingoittaa tukialuksen lentokantta ja tehdä alus siltä osin toimintakyvyttömäksi upottamatta sitä.

Pikaveneet

Räjähteillä lastattujen pikaveneiden muodostama uhka tuli konkreettiseksi US Navylle, kun terroristijärjestö Al-Qaida onnistui hyökkäyksessään Arleigh Burke -luokan ohjushävittäjä USS Colea vastaan Adenin satamassa, Jemenissä, lokakuussa 2000. Kaksi vuotta myöhemmin Yhdysvallat järjesti Millennium Challenge 2002 -harjoituksen, jossa itsemurhapikaveneet aiheuttivat niin suurta tuhoa, että harjoituksen sääntöjä piti muuttaa kesken harjoituksen.

Raskaastikin aseistettu pikavene tuskin pystyisi upottamaan lentotukialusta, mutta osuma varmasti heikentäisi aluksen tehokkuutta ja toimintaa. Avomerellä pikaveneillä ei ole riittävästi toimintamatkaa hyökkäykseen ja niiden pitäisi pystyä navigoimaan tukialusryhmän saattoalusten ja helikopterien verkoston läpi. Saattoalusten Phalanx-lähipuolustusjärjestelmä jauhaisi pikaveneen kappaleiksi. Todellinen uhka pikaveneistä syntyy ainoastaan, kun tukialus on paikallaan tai kulkee kapealla ja vilkkaasti liikennöidyllä väylällä.

Ballistiset ohjukset

Viime vuosikymmenen lopulla saatiin ensimmäisiä tietoja, että Kiina on kehittämässä liikkuviin maaleihin tarkoitettua versiota keskimatkan ballistisesta DF-21-ohjuksestaan. Sen väitettiin pystyvän lähestymisvaiheessaan liikehtimään ja osumaan suurella varmuudella lentotukialuksen kokoiseen maaliin. Yhdysvaltain analyytikot arvioivat ohjuksen kantamaksi lähes 1500 kilometriä ja sen taistelukärjen kineettisen energian pystyvän yksistään tuhoamaan lentotukialuksen. Vähemmälle huomiolle jäänyt venäläinen lyhyen kantaman ballistinen Iskander M -ohjus pystyisi osuessaan samaan.

Kiinan DF-21D-ohjusta ei ole kuitenkaan testattu operatiivisesti, ja kuten sanonta kuuluu, mitään asetta ei ole olemassa, ennen kuin se on testattu. Testaus edellyttää muutakin kuin sen osoittamisen, että ohjuksen terminaalivaihe pystyy liikehtimään. Kyvyn todentamiseksi pitää osoittaa koko ketju lentotukialuksen löytämisestä ohjuksen osumaan, mitä ei ole tehty. Kiina on laukaissut valvontasatelliitteja, jotka on oletettavasti suunniteltu tukemaan DF-21:tä, mutta niiden toimivuus sotatilassa on epävarmaa. Samoin pitemmän kantomatkan ohjuksia kehitetään, mutta ne vain lisäävät maalintamiseen liittyviä ongelmia.

US Navy on joka tapauksessa ottanut ballististen ohjusten uhan tosissaan, ja Yhdysvalloilla onkin käytössään yhdistelmä hyökkäyksellisiä ja puolustuksellisia vastatoimia. Hyökkäyksellistä puolta edustaa laukaisulavettien tuhoaminen, joskin liikkuvien tai tehokkaasti suojattujen lavettien tuhoaminen on vaikeaa. Elektronisella hyökkäyksellä puolestaan pyritään sokaisemaan vihollisen sensorit, millä estettäisiin lavetteja saamasta tarkkaa maalinnusdataa. Ohjukset voidaan yrittää tuhota Raytheon SM-3 Standard -torjuntaohjuksilla tai niiden ohjausjärjestelmään voidaan yrittää vaikuttaa elektronisesti.

Ilman realistisia testejä myöskään torjunnan tehokkuudesta ei ole varmuutta. Tehokkuus voi riippua vaihtelevista taktisista tekijöistä, kuten varoitusajan pituudesta, ohjuksen etäisyydestä maaliin tai ohjusten määrästä. Jokaisesta ohjusten yhteislaukauksesta voidaan olettaa osan ammuttavan alas, osan menevän ohi maalista ja osan osuvan maaliinsa.

Lentonäytös USS Nimitzillä. Lentotukialuksella ei ole ainoastaan kymmeniä hävittäjiä, vaan myös elektronisen sodankäynnin erikoiskoneita, tutkakoneita ja helikoptereita. Kuva: US Navy / Aiyana S. Paschal

Kallista ja vaikeaa

Sodassa Kiina tai Venäjä hyökkäisi lentotukialuksia vastaan edullisimmissa olosuhteissa, joihin voi kuulua myös yllätys. Hyökkäys tehtäisiin käyttäen useita eri järjestelmiä puolustuksen harhauttamiseksi ja kyllästämiseksi. Hyökkäyksen uhalla pyrittäisiin pitämään tukialusryhmät mahdollisimman kaukana operaation päätoiminta-alueelta. Näistä syistä US Navy ottaa kaikki edellä mainitut asejärjestelmät vakavasti.

Sen oivaltaminen, että jokin ohjus tai torpedo voi vahingoittaa tai tuhota lentotukialuksen, on vasta keskustelun avaus tukialusten haavoittuvuudesta. Minkä tahansa aseen laukaiseminen lentotukialusta kohti on kallis ja vaikea operaatio. Hyökkäys tukialusryhmää vastaan risteilijöineen, hävittäjäaluksineen, sukellusveneineen ja hävittäjälentokoneineen on hyvin todennäköisesti itsemurhatehtävä, joka vaatii paljon hyökkääjän psyykeltä. Hyökkääjän pitää kysyä itseltään, pystyykö siihen ja onko se sen arvoista.

Artikkeli julkaistiin alkujaan Siivet-lehdessä, numerossa 2017/4.

Tilaa toki lehti!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *