Toista maailmansotaa oli käyty jo parisen vuotta, kun Saksa käänsi katseensa lopullisesti itään. Operaatio Barbarossan myötä joukot vyöryivät Neuvostoliiton rajojen yli, tähtäimenään idän savijalkaisen jätin potkaiseminen kumoon. Mutta toisinhan siinä kävi: Saksan offensiivi hyytyi Moskovan rappusille.
Teksti: Jukka O. Kauppinen
Kuvat: Jukka O. Kauppinen, Wikimedia Commons
Artikkeli julkaistiin alkujaan Siivet-lehdessä, numerossa 2016/6.
Alasammuttu saksalaispommikone. Kuva: Ilya Kopalin.
Saksan sodanjohto olisi halunnut edetä suoraa päätä Moskovaan, mutta führer, Adolf Hitler, ajatti armeijoitaan alkuun kohti Neuvostoliiton talousalueita, keskittyen siinä sivussa myös valtavien mottien luontiin ja eliminointiin. Edestakainen jahkailu tuotti taktisia tuloksia, mutta kun Moskova asetettiin viimein selväksi päämääräksi, oli hukattu rutkasti aikaa. Päättäväinen hyökkäys Neuvostoliiton pääkaupungin suuntaan alkoi vasta 30. syyskuuta.
Neuvostojoukkojen viivytystaistelu, poltetun maan taktiikka ja saksalaisten viivyttely oli ostanut aikaa, ja Moskovan lähestyessä vastarinta sitkistyi. Sitten saapuikin syksy, kelirikko, talvi, pakkaset ja vastahyökkäykset, joiden aikana Saksan armeija kärsi hirvittäviä tappioita, eikä läheskään kaikkia pelkästään taisteluissa.
Tunnetusta tarinasta puuttuu kuitenkin yksi merkittävä osa kokonaisuutta: nimittäin ilmavoimien osuus. Pääkaupungin menettämisen uhka näet sai neuvostojohdon keräämään jäljelle jääneen ilmakalustonsa yhteen koriin, Moskovaa puolustamaan.
Tuttu näky kauhistuneille saksalaisille − neuvostohävittäjät, pommittajat ja Sturmovikit eristivät yksiköt huollostaan, ja pakottivat nämä siirtymään hyökkäyksestä puolustukseen. Kuva: RIA Novosti
Hiipunut punatähti nousee
Hyökkäys Moskovaan, operaatio Typhoon, alkoi sekä Saksan että Neuvostoliiton kannalta kuluneissa merkeissä. Luftwaffe oli menettänyt jo 1603 lentokonetta tuhoutuneina ja yli tuhat oli vaurioitunut. Neuvostoliiton konetappiot jo pelkästään hyökkäyksen aloituspäivänä oli yli 2000 tuhoutunutta lentokonetta, ja tuhansia lisää seuraavien viikkojen ja kuukausien myötä. Typhoonin alkaessa Luftflotte 2 sai ilmaan vain 549 lentokonetta, mutta Neuvostoliiton operationaalinen vahvuus lännessä oli supistunut alle tuhanteen koneeseen.
Molemmat osapuolet sotivat kuitenkin edelleen aggressiivisesti. Saksan Bf 109 -hävittäjät olivat ylivoimaisia useimpiin neuvostotyyppeihin verrattuna, samoin lentäjät. Saksalaisten taktiikka mahdollisti hävittäjille joustavan ja oma-aloitteisen toiminnan, kun taas neuvostolentäjille määriteltiin etukäteen tarkasti tehtävä ja partiointialue, joista poikkeaminen saattoi johtaa sotaoikeuteen.
Neuvostolentäjät kärsivät myös suhteettomia tappioita, kun kaikkien piti suorittaa rynnäkkölentoja eteneviä saksalaisjoukkoja vastaan, sopi kone siihen tai ei. Esimerkiksi ensiluokkainen suurten korkeuksien hävittäjä MiG-3 oli näissä tehtävissä varsinainen surmanloukku, vaikka se olisi kyennyt haastamaan Messerschmittin tasaveroisesti korkeammalla.
Neuvostokalusto oli muutenkin alakynnessä, sillä riveissä oli yhä runsaasti vanhentunutta I-153:n, I-16:sta ja SB-2:n tasoista kalustoa. Moderneja LaGG-3-, Yak-1-, P-40- ja Hurricane-hävittäjiä saatiin rintamalle enemmän vasta myöhemmin.
Punalentäjien onneksi Luftwaffen voimat olivat marraskuussa nuupahtaneet. Typhoonin tueksi riitti vain viisi hävittäjälaivuetta, ja neljännes JG 51 -rykmentin henkilöstöstä lähetettiin kotilomalle, koska koneita ei riittänyt läheskään kaikille. Sitten etulinjan kentät muuttuivat mutavelliksi, minkä jälkeen alkoi pakkashelvetti. Neuvostoliiton yksiköt operoivat samaan aikaan ehjiltä, hyvin suojatuilta ja huolletuilta kentiltä.
Urheat neuvostoyölentäjät Moskovan taivaalla. Neuvostoliittolainen postimerkki.
Ilmaherruus vaihtuu
Talven alkaessa voimasuhteet alkoivat kääntyä Saksalle epäedullisiksi ilmassa, sillä Moskovan sektorille tuotiin ja perustettiin uusia pommikone-, rynnäkkö- ja hävittäjärykmenttejä niin länsirintamalta kuin Aasiasta. Linjojen jähmettyessä Saksan maajoukot jäätyivät kuoppiinsa ja koneet kentilleen, mutta neuvostokoneet lensivät vaivatta pakkasellakin.
Niinpä punakoneet onnistuivat lopultakin operoimaan niin tehokkaasti, että rynnäkkökoneiden hyökkäykset pysäyttivät saksalaishyökkäyksen 5. joulukuuta 1941 Moskovan eteläpuolella, Tulan sektorilla. Neuvostoilmavoimien massiivisen hyökkäyksen tavoite ei ollut sen vähempää kuin panssariarmeijan täydellinen tuhoaminen sen vetäytyessä.
Pohjoisempana saksalaisten vihoviimeinen pinnistys pääsi 10 kilometrin päähän Punaisesta torista, mutta punailmavoimat tukivat maajoukkojen taistelua runsain joukoin. Pelkästään 2. joulukuuta blitzkriegin kärjen yläpuolella käytiin 40 ilmataistelua, ja Saksan 3. ja 4. panssariarmeija joutuivat lopulta vetäytymään rynnäkkökoneiden tuhottua huoltokuljetukset.
6. joulukuuta neuvostojoukot olivat jo siirtymässä vastahyökkäykseen. Punalentäjillä oli ensimmäisen kerran sodan mittaan paikallinen ilmaherruus, sillä kapealle sektorille oli keskitetty 1376 lentokonetta. Koko keskeisestä rintama-alueesta vastaavan Luftflotte 2:n vahvuus oli alle 600 konetta. Luftwaffen operationaalinen vahvuus oli supistunut kolmannekseen siitä, millä Barbarossaan lähdettiin.
Lukumääräisen vahvuuden lisäksi neuvostolentäjät olivat löytäneet myös uutta uskoa ja sisäistä voimaa, jonka saksalaisetkin huomasivat. ”Venäläiset lentävät taidokkaammin ja rohkeammin kuin koskaan aiemmin”, todettiin JG 51:n sotapäiväkirjassa. Tämä myös näkyi: JG 51 kärsi kuukauden aikana 32 prosentin tappiot.
Vaikka puna-armeija oli maassa kaikin tavoin vähälukuisempi, vastahyökkäys eteni vastustamattomasti. Saksalaisjoukkojen moraali mureni romahtamispisteeseen, yksittäiset sotilaat pakenivat rintamalta ja järjestelmällinen perääntyminen muuttui monin paikoin mahdottomaksi, kun kulkuneuvojen moottorit eivät käynnistyneet pakkasessa.
Klinin lentokentällä tuhottiin JG 52:n kahden laivueen ja Ju 88 -lentueen loput koneet, kun näitä ei pystytty enää lentämään pois. Osa jäi ehjinä neuvostojoukkojen käsiin, jolloin selvisi syy Luftwaffen passiivisuuteen: Messerschmittien moottorit eivät käynnistyneet edes lauhassa pakkasessa.
Keskustan armeijaryhmä pelastui ennen kaikkea kahdesta syystä: pakkanen lauhtui ja ilmavoimat saivat vahvistuksia muilta rintamilta. Luftflotte 2:een siirrettiin kymmenkunta laivuetta hävittäjiä ja pommikoneita, sekä yli sata kuljetuskonetta. Ilmavoimien tehtäväksi annettiin neuvostohyökkäyskärkien murskaaminen, ilmakuljetuksille etulinjan yksiköiden pelastaminen nälkäkuolemalta ja ammusten loppumiselta. Jopa italialaiset riensivät apuun Macchi-hävittäjineen.
Taistelu riehui ilmassa raivokkaana joulukuun loppuun molempien osapuolten iskiessä tehokkaasti vastustajiinsa. Luftwaffe yritti tasoittaa ilmasodan puntteja iskemällä vastustajan lentokentille, kun taas punapommittajat jatkoivat saksalaisjoukkojen ja näiden huollon rökittämistä. Rynnäkkösodan voitto meni lopulta Luftwaffelle, sillä kahden viikon taukoamattoman puolustustaistelun tuloksena puna-armeijan hyökkäys tyrehtyi tammikuun alussa ja Saksan armeija pelastui tuholta. Rintamaa oli työnnetty taaksepäin parhaimmillaan 250 kilometriä.
Polikarpov I-153. Kuva: Michael Rehbaum.
Neuvostoliitto 1 – Saksa 0
Taistelu Moskovasta oli itärintaman sodan siihen asti merkittävin yhteenotto. Se alkoi lokakuussa 1941 voimissaan olevan Saksan armeijan päättäväisellä rynnistyksellä, joka tyrehtyi näköetäisyydelle määränpäästään. Sen jälkeen saksalaisjoukot taistelivat epätoivoisesti sekä luontoa että puna-armeijaa vastaan − lopulta vain paetakseen päättömästi lopullisen tuhon väistääkseen.
Saksan armeija kärsi ensimmäisen peruuttamattoman tappionsa Moskovan porteilla, ja molempien osapuolten ilmavoimat olivat ratkaisevassa tekijässä taistelun lopputuloksessa. Punalentäjät pelastivat ensin Moskovan ja Neuvostoliiton, sen jälkeen saksalaislentäjät keskisen armeijaryhmän. Vaikka Neuvostoliiton konetappiot vuoden loppuun mennessä ylittivät joidenkin lähteiden mukaan 20 000 konetta, tuottivat lentokonetehtaat jo tammikuussa 1942 yli tuhat uutta, pääosin aiempaa modernimpaa ja tehokkaampaa lentokonetta. Neuvostolentäjät olivat myös havainneet, etteivät mustapalkkiset lentäjät olleetkaan voittamattomia.
Vaikka Luftwaffe oli valjastettu osaksi blitzkrieg-koneistoa, oli Henschel Hs 123 Saksan ainoa erikoistunut rynnäkkökone. Kuva: Ison-Britannian ilmailuministeriö
Moskovan taistelun aikana Luftwaffe huomasi myös olevansa täysin alakynnessä rynnäkkötehtävissä. Ainoa maataistelutehtäviin varta vasten suunniteltu rynnäkkökone oli Henschel Hs 123 -kaksitaso, ja joulukuun paniikkia paikattiin muun muassa muuntamalla Messerschmitt 110 -yöhävittäjiä rynnäkkötehtäviin ja siirtämällä ne itärintamalle. Junkers 87 -syöksypommittajan lähes tyrehtynyt tuotanto aloitettiin uudelleen, ja koneesta kehitettiin uusia, paremmin maataistelutehtäviin soveltuvia versioita. Myös ensimmäinen moderni rynnäkkökone, Henschel Hs 129, kiirehdittiin rintamakäyttöön.
Neuvostolentäjät puolestaan kuroivat vauhdikkaasti umpeen lentokaluston teknistä kuilua, joskin vuoden 1941 kammottavat tappiot johtivat lentokoulutuksen dramaattiseen lyhentämiseen. Uudemmat omat ja länsihävittäjät, IL-2 Sturmovik -rynnäkkökoneen tehokkaammat versiot, Pe-2-pommittajan yleistyminen ja taktiikoiden hidas päivittyminen antoivat kuitenkin myös punalentäjille hiljalleen paremmat henkiinjäämismahdollisuudet.
Teksti: Jukka O. Kauppinen
Artikkeli julkaistiin alkujaan Siivet-lehdessä, numerossa 2016/6.
Sturmovik-rivistö. Kuva: Ilya Kopalin.
