Droonit ja muut kauko-ohjattavat ohjattavat lentolaitteet ja -aseet ovat olleet viime vuosina vahvasti tapetilla. Sotia käydään etänä toiselta mantereelta käsin ja miehittämättömät, jopa älykkäät aseet yleistyvät nopeasti. Etäaseet eivät ole kuitenkaan mikään uusi asia, vaan niiden kehitys alkoi jo ennen toista maailmansotaa.
Artikkeli julkaistiin alkujaan Siivet-lehdessä, numerossa 2/2016.
Tilaa toki lehti!
Kauko-ohjattavien tai itsenäisesti lentävien etäaseiden kehitys lähti todelliseen vauhtiinsa toisen maailmansodan käynnistyttyä. Alan edelläkävijöitä olivat erityisesti Saksa ja Yhdysvallat, jotka molemmat loivat sekä lähes toimivia että kerrassaan outoja etäaseita.
Pulupommeja ja kauko-ohjattavia B-17:a
Kummallisin kaikista oli Project Pigeon/Project Orcon, eli Projekti Pulu. Se ei tosin ollut alkujaan Yhdysvaltain sotavoimien projekti, vaan käyttäytymistutkija B.F. Skinnerin visio kyyhkysten ohjaamista liitopommeista. Skinnerin tutkimusten mukaan kyyhkyset voitiin opettaa tunnistamaan haluttu maali, jonka jälkeen lintuja istutettiin 1-3 kappaletta pommin nokassa olevaan ohjaamoon. Kyyhkyt opetetaan nokkimaan näyttöön heijastettua kuvaa, jos kohde siirtyi sen keskeltä. Näin kyyhkypommi voitiin ohjata tarkalleen kohteeseensa, ainakin teoriassa.
Järkevähkösti kyyhkyohjausta rahoitettiin vain pikkusummalla, ja projekti haudattiin lopullisesti elektronisten ohjausjärjestelmien todistettua itsensä luotettavammiksi.
Samoihin aikoihin USA:n ilmavoimat ja laivasto käytti jo astetta uskottavampaa etäasetta. B-17- ja PB4Y-pommikoneita modifoitiin kauko-ohjattavaksi, jotta ne voitaisiin lennättää päin saksalaisia.
Toisen maailmansodan lennokkisotaa . B-17F ”The Careful Virgin” muunnettiin 80 sotalennon jälkeen kauko-ohjattavaksi pommiksi. BQ-7-lentopommeista riisuttiin kaikki ylimääräiset varusteet ja ampumot. Lisäksi ohjaamosta poistettiin katto, eli koneessa oli sporttihenkinen avo-ohjaamo, jotta lentäjät pystyivät hyppäämään laskuvarjollaan sen jälkeen, kun pommit oli viritetty ja kone asetettu kauko-ohjaustilaan. Siivet 2/2016.
Helppoahan se ei tietenkään ollut. Ensin tarvittiin pommikoneita, jotka ovat jo eläköityneet rintamakäytöstä. Kaiken tarpeettoman poistamisen ja kauko-ohjauslaitteiden asennuksen jälkeen BQ-7 ja BQ-8-koneet nousivat viimeiselle lennolleen ihmislentäjien ohjastamina, jotka hyppäsivät laskuvarjoilla sen jälkeen, kun kone oli siirretty emokoneen kauko-ohjaukseen ja pommit oli viritetty.
Lennot olivat yksisuuntaisia, sillä tavanomaiseen nähden kaksinkertaista pommikuormaa ei voitu sen enempää pudottaa kuin koneilla laskeutuakaan.
Käytännössä Operation Aphrodite epäonnistui täydellisesti. Koneilla suoritettiin yhteensä 14 operaatiota, joista yksikään ei onnistunut. Vain yhtä maalia vaurioitettiin, yksi tarkkaileva Mosquito tuhoutui droonin räjähdykseen, useita lennokkimiehiä menehtyi onnettomuuksissa ja yksi karannut BQ-7 harkitsi Ipswichiin kaupungin tuhoamista, kunnes päätti sen omapäisen kiertelyn jälkeen kuitenkin pudota mereen. Tekniikka ja kauko-ohjaajien taito ei yksinkertaisesti riittänyt maaleihin osumiseen, ja saksalaisten raivokas iltatorjuntakin ampui alas muutaman koneen. Droonien käyttö kiellettiinkin ”toistaiseksi” tammikuussa 1945.
Toisen maailmansodan lennokkisotaa . B-17F ”The Careful Virgin” muunnettiin 80 sotalennon jälkeen kauko-ohjattavaksi pommiksi. BQ-7-lentopommeista riisuttiin kaikki ylimääräiset varusteet ja ampumot. Lisäksi ohjaamosta poistettiin katto, eli koneessa oli sporttihenkinen avo-ohjaamo, jotta lentäjät pystyivät hyppäämään laskuvarjollaan sen jälkeen, kun pommit oli viritetty ja kone asetettu kauko-ohjaustilaan. Siivet 2/2016.
Saksalaista kauko-ohjausta
Saksalaisten Mistel-ohjelma lähestyi samaa ongelmaa samassa hengessä. Tosin kauko-ohjauksen sijaan saksalainen ratkaisu oli asentaa pommikoneen päälle telineet, joihin asennettiin yhdistelmää ohjaava hävittäjä. Hävittäjän lentäjä tähtäsi koneen maaliin, lukitsi pommikoneen automaattiohjauksen ja irroitti hävittäjänsä. Jos tähtäys oli hyvä, mikään ei mennyt pieleen eikä ilmatorjuntakaan häirinnyt, niin jopa 2000 kilon räjähteellä varustettu pommikone saattoi tehdä kohteeseen tuntuvaa vahinkoa.
Toisen maailmansodan lennokkisotaa. Vanhentuneet tai käytöstä poistetut pommikoneet saivat vielä yhden mahdollisuuden viimeiseen valkyyriamaiseen sotalentoon Mistel-yhdistelmän pommina. Messerschmitt 109 + Junkers 88. Siivet 2/2016.
Mistel-yhdistelmä toimi käytännössä huomattavasti paremmin kuin amerikkalaisten kauko-ohjatut pommikoneet, mutta tulosta niilläkään ei saatu aikaan. Normandian maihinnousun keinotekoisia satamia vastaan suoritetut lennot iskivät valemaaleihin, ja itärintamalla koneita käytettiin erityisesti neuvostojoukkojen sillanpääasemia ja siltoja vastaan. Harkitut strategisemmat iskut Scapa Flown satamaan ankkuroitunutta brittilaivastoa ja Neuvostoliiton asetehtaita ja sähköasemia vastaan jäivät toteuttamatta.
Kaikkiaan Mistel-pommikoneita valmistettiin noin 250 kappaletta. Mallista ja varustuksesta riippuen pommikone saatettiin varustaa myös ontelokranaatti-tyyppisellä räjähteellä, jonka vaikutus olisi läpäissyt seitsemänkin metrin betonisuojaukset.
Yleisin yhdistelmäpommittajamalli koostui Junkers Ju 88 A-4-pommikoneesta ja Bf 109 F-4- tai Focke-Wulf 190 A-8 -hävittäjästä. Myöhempiin yhdistelmiin kaavailtiin myös Ju 88:n G-1-, H-4- ja G-10-malleja ja Focke Wulfin hävittäjäpommittajia. Sodan lähestyessä loppuaan Misteleissä käytettiin eläköityneiden pommikoneiden sijaan jopa tehdasuusia koneita, kun Luftwaffen pommituslaivueet eivät enää tarvinneet täydennyskoneita.
Vaikka Mistel-yhdistelmä olikin sinänsä kohtuullisen tarkka ja toimiva, olivat ne myös helppoja maaleja vihollisen hävittäjille. Hävittäjän irtaantuminen pommittajasta ei käynyt käden käänteessä, joten yllätetyn Mistelin lentäjä ei päässyt helposti pakoon hävittäjällään. Niinpä tappioiden kasvaessa harkittiin myös erikoisempia yhdistelmiä, joissa käytettäisiin suihkupommikoneita, moottoroituja liitopommeja tai jopa V-1-ohjuksia. Epätoivoisimmissa suunnitelmissa Arado 234 ja jopa nelimoottorinen Junkers Ju 287 -suihkupommittaja muunnettiin lentopommiksi, jota ohjataan Me 262 -suihkuhävittäjästä.
Toisen maailmansodan lennokkisotaa. Saksan ilmatila kävi loppusodan myötä vaaralliseksi, joten myös Mistel-aseita kehitettiin. Mitä jos Arado E.377a-liitopommin varustaisi kahdella suihkumoottorilla ja ohjauskoneena käytettäisiin Heinkel H1 162 -suihkuhävittäjää? Kuva: Technikmuseum Speyer, Wikimedia Commons. Siivet 2/2016.
Mutta siinä missä Mistel-pommit eivät nekään täyttäneet odotuksia, olivat saksalaisten kauko-ohjattavat täsmäpommit sitäkin tehokkaampia. Mutta niiden käsittely vaatii jo aivan oman juttunsa!
Ensimmäinen todellinen droonipommi
Siinä missä toiset temppuilivat puluohjauksella tai lensivät pommikoneita pistemaaleihin, niin Interstate Aircraft -yhtiö kehitti ensimmäisen modernin droonipommin esikuvan. Vuonna 1942 ensilentonsa suorittanut Interstate TDR-1 oli näet television avulla kauko-ohjattava drooni, joka voitiin varustaa joko 910 kilon pommilla tai torpedolla.
TDR:t suunniteltiin Tyynenmeren sotanäyttämölle lentotukialuskäyttöön, ja ne olivat kertakäyttöisiä lentäviä pommeja. Kauko-ohjattua pommia kun ei mielellään haluttu takaisin tukialuskannelle, etenkään kun sytytin oli jo vireessä ja pyörät oli pudotettu nousun jälkeen.
Lennokin moottoreina oli kaksi 220 hevosvoiman mäntämoottoria, jotka antoivat sille noin 225 kilometrin matkalentonopeuden ja 680 kilometrin kantaman.
Toisen maailmansodan lennokkisotaa. TDR-1. Kuvat: Greg Goebel / Wikimedia Commons. Siivet 2/2016.
Alkujaan Yhdysvaltain laivasto suunnitteli 18 droonilaivueen perustamista ja 2000 koneen valmistamista. Koska jokainen drooni vaati yksilöllisen lentäjän, oli kunkin osaston ytimenä TBF Avenger -torpedopommittajista muunnettuja isäntäkoneita. Taka-ampuja oli korvattu drooniohjaajalla, jolla oli tv-vastaanotin ja droonin kauko-ohjaimet. Droonin nokassa oli tv-kamera lähettimineen, jonka kuvan avulla isäntäkoneen ohjaaja yritti tunnistaa suttuisesta ja häiriöitä vilisevästä kuvasta maalin – ja vielä osua siihen.
Testeissä TDR-1 oli tarkka. Etenkin laivat oli helppo tunnistaa häiriöisestäkin tv-kuvasta, ja droonin ohjaaminen onnistui hyvin. Muut tekniset haasteet kuitenkin hidastivat aseen valmistumista rintamakelpoiseksi, ja laivasto pyöritti kehitysohjelmaa alhaisella prioriteetilla ja pienellä budjetilla. Ensimmäinen drooniosasto saapui kuitenkin rintamalle 1944 aikana, ja ensimmäinen taistelulento suoritettiin menestyksellisesti 27.9.1944.
Tässä vaiheessa koko drooniohjelma oli kuitenkin jo peruutettu, sillä Japanin sotilaallinen tappio oli kiistaton, ja nykyisten aseiden katsottiin riittävän sodan viemiseen voitokkaaseen päätepisteeseensä.
Kaikkiaan TDR-1-drooneja valmistettiin 189 kappaletta, joista käytettiin taistelutehtävissä 50 kappaletta. 31 droonia osui maaleihinsa, eikä hyökkäyksissä menetetty yhtään miehitettyä isäntälentokonetta. Loput valmistetut TDR:t romutettiin, joskin osasta tehtiin yksityiskoneita asentamalla niihin ohjaamo.
Toisen maailmansodan lennokkisotaa. Yhdysvaltalainen kauko-ohjattava TDR-1-drooni on nykyaikaisten taistelulennokkien esikuva ja esi-isä. Maailman ainoa TDR-1 muunnettiin sodan jälkeen pienkoneeksi. Nykyään se löytyy Pensacolasta, Floridasta, laivaston ilmavoimien museosta. Kuva: Greg Goebel / Wikimedia Commons. Siivet 2/2016.
Yhdysvaltalaisten TDR-1-drooniohjelma päättyikin ongelmistaan huolimatta menestyksellisesti, raivaten osaltaan tietä tulevaisuuden ohjattaville ja itsenäisille täsmäaseille. Seuraava merkittävä askel otettiin tosin vasta Vietnamin sodan aikaan, kun USA sai käyttöönsä ensimmäisen modernin täsmäpommin, AGM-62 Walleyen. Senkin maali määriteltiin tv-kameran avulla, mutta maalipisteen valinnan jälkeen pommi hakeutui itse kohteeseensa, toisin kuin toisen maailmansodan aikaiset kauko-ohjattavat aseet.
Vietnamin ja Kiinan taivaalla kiisi ensimmäistä kertaa myös itsenäisesti operoiva Ryan Model 147 -tiedustelulennokki, joka pystyi lentämään 16-19 kilometrin korkeudessa lähes 2000 kilometrin matkan. Niillä lennettiin vihollisen ilmatilassa yli 3400 tiedustelulentoa.
Ja loppu onkin nykypäivää.
Artikkeli julkaistiin alkujaan Siivet-lehdessä, numerossa 2/2016.
Siivet-lehden ilmestyminen on täysin riippuvainen yhdestä ainoasta asiasta: tilaajista. Sinusta, teistä. Lehteä ei ilmestyisi eikä tätäkään juttua luettaisi verkossa, ellei lehdellä olisi meille niin tärkeitä lukijoita – tilaajia ja irtonumeroiden ostajia.
Jos et ole jo tilaaja, niin ole hyvä ja harkitse asiaa. Lehden tilaaminen onnistuu täältä: https://siivet.fi/tilaa/
