A-10 Warthogin kielletty natsitausta

Ruma, mutta tehokas. A-10:n nokalla on 30 millimetrin Gatling-tykki. Siivet 2015/5. Kuva: Holmes Palaclos

Fairchild-Republic A-10 Warthog, nykyisin Thunderbolt  II, on tunnetusti ollut amerikkalaisten jalkaväkisotilaiden suosikkilentokone jo vuosikymmenien ajan. Silti harva amerikkalainen tietää, että natsi-Saksan Luftwaffen lentäjä auttoi koneen kehittämisessä. Konetyyppiä suunnitellaan poistettavaksi palveluskäytöstä kolmen vuoden päästä, mutta siitä käydään vielä oma kamppailunsa.

Teksti: Pentti Perttula

 

Artikkeli julkaistiin alkujaan Siivet-lehdessä, numerossa 5/2015.

Tilaa toki lehti: https://siivet.fi/tilaa/

 

Yhdysvaltojen ilmavoimien lentokalustoon kuuluva A-10 on hidas ja matalalla lentävä rumilus, josta melkein kaikki pitävät. Erityisesti konetyyppiä rakastavat ne maavoimien joukot, jotka ovat taistelukentällä tiukoissa paikoissa saaneet siltä lähi-ilmatukea. Koneen kiinteä pääase on 30 millimetrin Gatling-tykki, joka ampuu köyhdytetyllä uraanilla terästettyjä ammuksia.

Warthogin kehityshistoriassa on ollut ulkomaista  vaikutusta, joka ei ole kaikkien mieleen. Pentagonin entinen hankintavirkamies, insinööri Pierre Sprey, joka oli mukana A-10:n suunnittelussa, on vahvistanut, että Saksan Luftwaffen toisen maailmansodan legendaariselta lentäjältä, eversti Hans-Ulrich Rudelilta saatiin apua Warthogin kehittämisessä.

Rudel oli natsi-Saksan eniten kunniamerkkejä saanut upseeri ja ainoa, joka sai rautaristin ritariristin kultaisin tammenlehvin, miekoin ja briljantein. Hän lensi 2530 sotalentoa Saksan itärintamalla pääosin Junkers Ju 87 Stuka -syöksypommittajilla, ja hänelle merkittiin yli 2000 tuhottua maalia: 800 ajoneuvoa, 519 panssarivaunua, 150 tykkiä, 70 maihinnousualusta, 9 lentokonetta, 4 panssarijunaa, useita siltoja, hävittäjäalus, kaksi risteilijää sekä taistelulaiva Marat. Häntä pidettiin myös taktisena nerona sekä asiantuntijana johtamisessa, viestinnässä, tiedustelussa ja koulutuksessa.

Rudel oli kuitenkin natsi ja Adolf Hitlerin kannattaja sydänjuuriaan myöten. Sodan jälkeen hän menestyi liike-elämässä ja jatkoi Kolmannen valtakunnan rasististen toimintaperiaatteiden puolustamista. Hän oli uusnatsistisen Saksan valtakunnanpuolueen tunnettu jäsen vuodesta 1953 lähtien.

Tämän vuoksi Rudelin vaikutus A-10:n suunnittelussa halutaan mielellään kieltää tai sitä vähätellään. A-10:een sanotaan vain liittyvän paljon myyttejä ja puolitotuuksia.

Kuitenkin Rudel johti eversti Robert Dilgerin  –  A-10:n  pääaseen  suunnittelijan – kutsumana seminaaria, joka järjestettiin A-10:n tuotannon aattona Washington DC:ssä lokakuussa 1976. Seminaariin osallistui satoja insinöörejä, analyytikkoja, taktiikan suunnittelijoita ja tiedusteluhenkilökuntaa. Sprey toimi Rudelin tulkkina, koska hän puhui huonosti englantia.

Oppia Stukasta ja Šturmovikista

Kun A-10:tä suunniteltiin Yhdysvalloissa, kaikkien suunnitteluryhmän jäsenten piti lukea Rudelin kirja Stuka-lentäjä, jossa kuvataan yksityiskohtaisesti hänen taistelukokemuksiaan. Siitä ryhmä oppi, millaisia ominaisuuksia lähi-ilmatukikoneessa piti olla, jotta se olisi mahdollisimman tehokas taistelukentällä.

Näin  Rudelin  kokemukset  Stukan  sekä   Focke-Wulf FW 190 D9:n ohjaimissa vaikuttivat suoraan Warthogin moniin ominaisuuksiin. Näihin kuuluivat ohjaamon suurikaliiperinen tykki, panssarointi, sammutusjärjestelmä, pieni kaartosäde, kyky lentää hyvin matalassa säässä, mahdollisuus lentää samalla koneella kolmesta viiteen tehtävää päivässä, mahdollisuus toimia päällystämättömiltä kentiltä ja siirtää laivuetta tarvittaessa nopeasti paikasta toiseen.

A-10:n piti pystyä liikehtimään nopeasti ja kiihdyttämään vauhtia täydessä aselastissa nopeusalueella 275-550 kilometriä tunnissa, koska sen ohjaajan täytyi pystyä koko ajan pitämään naamioitukin maali silmissään ja lentämään 150-300 metrin pilvikaton alapuolella. Tähän ei pystynyt Stuka eikä neuvostoliittolainen Iljushin Il-2 Šturmovik, mutta A-10 pystyy.

A-10:n selviytyvyys on omaa luokkaansa sammutusjärjestelmineen, vikasietoisine ohjausjärjestelmineen ja lujine panssarointeineen. Niillä ei ainoastaan pidetä lentäjää elossa, vaan nostetaan hänen taistelutahtoaan, kun hän lentää rankassa matalatorjuntatulessa.

Stukan ja Šturmovikin kyky toimia päällystämättömiltä kentiltä lähellä maajoukkoja ja lentää monta tehtävää päivässä kriittisissä olosuhteissa oli sellainen ominaisuus, joka haluttiin kopioida myös A-10:een.

Šturmovik-yksiköissä ainoastaan lentueiden päälliköillä oli radiot eikä niilläkään voitu kommunikoida maajoukkojen kanssa. Se oli sama ongelma, joka vaivasi Venäjän Suhoi  Su-25-koneita  edelleen  vuonna  2008 Georgian  sodassa. A-10 oli amerikkalaisille ensimmäinen sotakone, jolla voitiin olla suoraan radioyhteydessä maajoukkoihin.

Ju-87G:n  37 millimetrin tykit olivat toisen maailmansodan parhaat lentävät panssarintorjunta-aseet, mutta niiden 12 ammusta riitti vain kuuteen tulitukseen. A-10:een piti suunnitella riittävän isokaliiperinen ase panssarivaunujen tuhoamiseen ja riittävästi ammuksia 12 sarjan ampumiseen. Lisäksi koneeseen piti saada polttoainetta riittävästi kahden-kolmen tunnin mittaisiin tehtäviin.

Kurskin taistelun aattona vuonna 1943 Stuka-lentäjä, Hauptmann (kapteeni) Hans-Ulrich Rudel näyttää, mistä suunnasta tuhotaan neuvostoliittolainen T-36-panssarivaunu ja mihin kohtaan pitää osua. Siivet 2015/5.

Jom Kippur avasi silmät

Warthogin historia on kuitenkin vääjäämättä päättymässä. Ilmavoimat on halunnut poistaa A-10:n kalustostaan jo itse asiassa vuosikymmeniä, koska se olisi puolustuskyvytön nykyaikaista vihollista, kuten Venäjää tai Kiinaa, vastaan, vaikka se on ollut korvaamaton Irakissa ja Afganistanissa. A-10 halutaan korvata Lockheed-Martin F-35A Lightning    II -monitoimihävittäjällä. Osittain sen vuoksi, että F-35:n käyttöönotto on myöhässä, Yhdysvaltain kongressi on estänyt ilmavoimia poistamasta A-10:tä.

Ilmavoimilla on perusteita näkemykselleen. Jo vuonna 1973 Jom Kippurin sodassa maajoukkoja suoraan tukeneet, matalalla ja hitaasti lentäneet israelilaiset maataistelukoneet olivat helppoa saalista Egyptin ja Syyrian neuvostovalmisteisille ilmatorjuntaohjuksille.

Israelin 53 alasammuttua Douglas A-4 Skyhawkia – noin kolmannes niiden määrästä – johti siihen, että Yhdysvaltain hallitus alkoi kiirehtiä niiden poistamista.

Israel alkoi ottaa ilmatukikäyttöön McDonnell Douglas F-4 Phantom II -hävittäjiä, joita sille toimitettiin pikaisesti jo sodan aikana 39 konetta lisää amerikkalaisten Nickel Grass -operaatiossa. Ne olivat vähemmän haavoittuvia 2K12 Kub (SA-6 Gainful) -ohjuksille. Phantomeitakin Israel menetti alasammuttuina tai vaurioiden takia poistettuina yhteensä 38 konetta.

Nykyäänkin Israel käyttää nopeita F-15ja F-16-hävittäjiä maajoukkojen tulitukeen. Yhdysvallat käyttää maavoimien tukemiseen A-10:n lisäksi suunnilleen kaikkea pommituskalustoa, F-16ja F-15E-hävittäjien lisäksi jopa B-1ja B-52-pommikoneita.

 

Miten valitaan paras?

Ilmavoimat ei vihaa A-10:ntä, niin kuin toisinaan väitetään, vaan se epäilee tyypin selviytyvyyttä, koska se suunniteltiin kestämään ainoastaan ZSU-23:n ammusilmatorjuntaa a 9K32 “Strela-2”:n (SA-7 Grail) olkapäältä laukaistujen ohjusten osumia. Nykyiset ilmatorjuntaohjukset ovat paljon tehokkaampia kuin ne, joita kestämään A-10 suunniteltiin. Toisessa maailmansodassa Stuka oli tehokas työkalu Puolaa ja Ranskaa vastaan, koska niiltä   puuttui ilmapuolustusta, mutta Englantia vastaan Stukilla ei ollut mahdollisuuksia, kun ne saivat vastaansa Hurricaneja ja Spitfireja. Itärintamalla Rudel ammuttiin alas 32 kertaa ja on vain ihme, että hän selviytyi.

A-10:n puolustajat vetoavat siihen, että ei ole mitään muuta konetyyppiä, joka soveltuisi yhtä hyvin maajoukkojen tukemiseen. Vaikka se on haavoittuva, se on suunniteltu selviytymään kovistakin iskuista.

Jos olisit Pentagon, miten valitsisit parhaan lähi-ilmatukikoneen, kun vastakkain olisivat A-10, vanha, mutta luotettava sotaratsu ja F-35, aivan tuliterä hävittäjä, jonka kyvyistä ei kuitenkaan olla aivan varmoja? Laittaisit ne tietenkin kilpailemaan keskenään. Juuri näin USAF on ilmoittanut tekevänsä, mutta vasta vuonna 2018.

Vaikka F-35:n uskotaan pystyvän monenlaiseen  vuonna 2021, kun se on täysin valmis, sen ei uskota   kykenevän antamaan A-10:n vertaista lähi-ilmatukea. Siksi koneet asetetaan sarjaan kokeita sen vuoden alussa, jonka loppuun mennessä kaikki A-10-koneet on tarkoitus poistaa käytöstä.

Poliitikkojen tuki Warthogille on vahva. Molemmat Yhdysvaltain kongressin kamarit vaativat A-10:n täyttä rahoitusta kuluvaksi vuodeksi, ja tilanne tuskin muuttuu lähivuosina. Sen vuoksi konetyyppien testaaminen on välttämätöntä.

On kuitenkin herännyt huoli siitä, miten ilmavoimilla, jolla on historiansa vanhentunein ja pienin taistelukonelaivasto, enää riittää koneita lähi-ilmatukitehtäviin. Nykyään alle puolet ilmavoimien hävittäjälaivueista on täysin taisteluvalmiita.

Toinen huoli koskee ajoitusta, jossa Pentagon ilmoittaa poistavansa A-10:n lopullisesti vuonna 2018, mutta F-35 ei ole täysin valmis ennen vuotta 2021. Kukaan asevoimissa ei ole suostunut vastaamaan kysymykseen, mitä he tekevät, jos Yhdysvallat joutuu maasotaan vuosien 2019 ja 2021 välissä. Sen vuoksi on mahdollista, että testiin otetaan mukaan vielä muitakin konetyyppejä.

 

Artikkeli julkaistiin alkujaan Siivet-lehdessä, numerossa 5/2015.

Siivet-lehden ilmestyminen on täysin riippuvainen yhdestä ainoasta asiasta: tilaajista. Sinusta, teistä. Lehteä ei ilmestyisi eikä tätäkään juttua luettaisi verkossa, ellei lehdellä olisi meille niin tärkeitä lukijoita – tilaajia ja irtonumeroiden ostajia. 
Jos et ole jo tilaaja, niin ole hyvä ja harkitse asiaa. Lehden tilaaminen onnistuu täältä: https://siivet.fi/tilaa/